Siitä työstä on itse asiassa 30 vuotta aikaa, ellei jopa vähän ylikin. Se oli lastensuojelutyötä, ja lähes ensimmäisiä työsuhteitani opiskelun jälkeen. Olin siis tällaisessa yksityisessä lastensuojelulaitoksessa töissä.

Mä koin sen työyhteisön sillä tavalla hyvänä, että siellä ei ollut sitä kunnallista kankeutta ja siellä oli tosi sitoutuneita työntekijöitä, jotka tekivät työtä sydämellä. Meitä oli noin kymmenen työntekijää.

Se irtisanomisen prosessi oli tällainen pidempi tapahtumaketju. Se talo jossa me toimimme, oli vanha, ja se päätettiin peruskorjata. Peruskorjauksen jälkeen ehdittiin viettää uuden talon avajaiset, eli kaikki oli valmista uuteen, pitkäaikaiseen toimintaan. Ja sitten silloin alkoi kuulla huhuja, että tämä talon tontti saatettaisiin myydä. En nyt sitä muista, että kysyinkö sitä asiaa siis suoraan puheenjohtajalta, että pitävätkö tällaiset huhut nyt paikkansa. Ja sellainen muistikuva mulla on, että puheenjohtaja sitten kuitenkin reilusti vastasi heti, että tällaisia keskusteluja nyt on käyty ja sellainen uhka nyt on olemassa. Sitten niistä huhuista lähti liikkeelle sellainen projekti, että sitä talon myymistä valmisteltiin. Erityisesti me uudet työntekijät olimme sitä myymistä vastaan. Yhdistyksessä ja lastenkodissa oli paljon sydämellisiä ja asialleen omistautuneita ihmisiä, mutta sitten taloudellisista asioista päättävät henkilöt olivat sitä mieltä, että tontti on parempi myydä. Tämän prosessin lopputulemana oli, että lastenkotitoiminta ei jatkunut ja työntekijät irtisanottiin.

Kyllä siitä irtisanomisesta kuitenkin tuli sellainen inhottava tunne. Koska siinä kuitenkin oli monta puolta, meillä oli hyvä työyhteisö, me tehtiin hyvää työtä, oltiin sydämellä mukana ja saatiin vielä uudet, peruskorjatut tilat. Siitä olisi ollut tosi hyvä jatkaa ja siellä oli monia uudistuksia tilojen suhteen mitä olimme halunneet sinne. Tiloista tuli käyttökelpoisemmat sille toiminnalle ja siihen muuten liittyy tämä avaimenperä. Peruskorjauksen jälkeen lukot sarjoitettiin eri tavalla. Avainten määrä oli ennen sitä ollut suurin piirtein 35, eli suunnilleen jokaiselle lukolle oli oma avaimensa. Ja uudistuksen jälkeen avaimia oli enää kaksi tai kolme. Tämä siis oli ajoittain tosi raskaskin ja sitten sen peruskorjauksen jälkeen tämä oli ihan uskomattoman kevyt kantaa mukana.

Ei se irtisanominen nykyään näy mitenkään paitsi sellaisena muistona ja mulla on kavereita vielä siltä ajalta jotka joskus siitä muistuttaa minua. Naureskellaan lähinnä siis yhdessä muistoille. Siirryin kuitenkin aikanaan uuteen työhön ja sain työparin, jonka kanssa olin tehnyt töitä myös siellä vanhassa työpaikassani. Tämä työparini siinä sitten kerran sanoi minulle, kun mä ilmeisen monessa paikassa kerroin sitä meidän historiaa ilmi ja miten siinä vanhassa työpaikassa oli käynyt, niin hän sanoi, että ”tämä on ollut sulle ilmeisen kova paukku, mutta eikö olisi jo aika unohtaa, että sä olet asiasta ilmeisen katkera, että se kuultaa noista sanoista”… Mun mielestä se oli sellainen hieno kommentti, että hän ei tuonut mitenkään sitä ylhäältä tai alhaalta ilmi, vaan kaverina sanoi, että eiköhän jätetä tämä asia ja sille ei enää mitään voi. Kai mä olin jollain tavalla ripustautunut siihen kiinni… Ja näin, että se mitä tehtiin, oli väärin ja erityisesti väärin niiden lasten kannalta. Koska monet niistä lapsista olivat olleet siinä pitkään ja kokivat sen kodikseen ja nekin joutuivat lähtemään siitä muualle. Mä koin että siinä tapahtui paljon vääriä asioita. Silloin siinä oli paljon tunteita pelissä, mutta nykyään ei enää.