Olin ollut jo useamman vuoden päätoimisena palkanlaskijana. Viimeisinä työtehtävinäni ennen äitiyslomaa oli ollut palkanlaskennan tietojen siirtäminen uuteen ATK-ohjelmaan. Tulikin kova kiire tehdä sitä tehtävää valmiiksi, että pystyin hyvällä omallatunnolla jäämään äitiyslomalle.

Muistan oikein hyvin irtisanomiseni. Olin ensinnäkin hankkinut uuden Marimekon mekon, jonka sitten laitoin päälleni ensimmäisenä työpäivänä äitiysloman jälkeen. Minut kutsuttiin heti toimitusjohtajan huoneeseen, ja ymmärsin heti siitä tunnelmasta, että nyt ei taida kuulua hyvää. Sitten työnantaja kertoi epämääräisiä kommentteja siitä, että kaikkiin töihin on jo työntekijät ja nyt palkanlaskenta oli ATK-pohjaista ja minä en sitten osaisi sitä. Vaikka olin juuri ennen äitiyslomaa hoitanut sen tietojen siirtämisen ATK-pohjaiseksi! Arkiston siivoustehtäviä olisi ollut tarjolla, koska varastotiloja oltiin siirtämässä toiseen paikkaan. Uutisesta pökertyneenä menin sinne toimistoarkistoon istumaan ja mietin vaan, että miten tässä nyt näin kävi. Työnteostani ei ollut tullut mitään huomautusta eikä ainakaan valitettu siitä. Ilmeisesti kaksi perättäistä äitiyslomaa oli työnantajalle liikaa.

Siihen aikaan en ollut tarkemmin tutustunut työsuhdeoikeuksiin, mutta ammattiliittoon olin kuulunut jo 19-vuotiaasta lähtien. Sinä päivänä mietin, että nyt pitää varmaan ottaa yhteyttä sinne. Sen tiesin, että äitiyslomalta on oikeus palata siihen samaan tai vastaavaan työhön. Sain lopulta asianmukaiset vahingonkorvaukset, mutta ei se koskaan unohdu. Lopputili ilman omaa syytä on aina tappio.

Se vahingonkorvaus ei koskaan kata sitä pettymystä, surua ja epäoikeudenmukaista kohtelua. Ja juuri tämä irtisanominen, että miten voi olla jotenkin toisen armoilla, se vastakkainasettelu, sai minut kyllä harrastamaan vähän laajemmin ammattiyhdistystoimintaa. Sen vaikutus on kyllä varmaan kiistatonta. Olen sitten ollut ammattiyhdistystoiminnassa yli parikymmentä vuotta. Huomasin, että kyllä jonkun on pidettävä heikompien puolta. Aina on niitä, joiden yli yritetään kävellä.

Olin siihen aikaan vähän päälle 30-vuotias ja keskikoulun käynyt sekä ihan muutamia toimistotyön kursseja suorittanut. Ajattelin opiskella lisää ja menin kauppaopistoon. Mulla oli alle vuoden ikäinen vauva ja lisäksi kaksivuotias lapsi. Olin sitten puolitoista vuotta kotona ja samalla opiskelin. Jo ennen kuin opiskelu oli loppunut, mulla oli jo uusi työ. Jäin siitä eläkkeelle pari vuotta sitten. Mä olin siellä töissä 21 vuotta.

Irtisanomisprosessin aikana itku, raivo ja pettymys vaihtelivat, mutta onneksi sisu ja se tieto siitä, että olin oikeassa, niin voittivat. Hyvä kotielämä ja hyvät sosiaaliset ympyrät auttoivat siihen aikaan paljon. Nykyään tietenkin, pöly on laskeutunut ja ei jaksa olla ikuisuuksiin katkera siitä. Kyllä sen silti muistaa ja anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei saa.