Olin mediaseuraaja isossa viestintä- ja kustannustalossa. Työni oli julkisuuskuvaseurannan tekemistä asiakkaille.

Mulla on tosi lämpimät muistot siitä työyhteisöstä. Työilmapiiri oli tosi hyvä. Ei ollut ikinä stressaavaa lähteä töihin. Jossain vaiheessa kaikille tilattiin omat nimikoidut mukit. Kai siinä ajatus oli, että sitten ei ehkä tule niin paljon tiskiä, kun jokaisella on käytössä oma.

Meille tuli tosi yllättäen tieto, että kilpailija on ostanut meidät. Yt-neuvottelujen alussa meidät ostaneen firman edustajat pyysivät yksitellen sellaiseen toimistohuoneeseen ja kertoivat, että saako jatkaa työnekijänä. Minä ilmoitin pääluottamusmiehelle, että voin lähteä vapaaehtoisesti. Mutta en tiennyt, että olin jo sillä irtisanottavien listalla. Lähtijät oli valittu vieri vierestä. Kuin olisi viivoittimella vedetty, että ketkä saa lähteä.

Muistan, kun odotin siellä ulkopuolella sitä omaa vuoroani ja yksi nuorempi työntekijä tuli sieltä itkien pois. Itse olin jotenkin vähän uhmakas siinä tilanteessa. Halusin kertoa heille lähtijänä, että täällä on ollut tosi hyvä työilmapiiri ja toivottavasti se säilyy. Ehkä vähän jopa vittuilin niille siinä tilanteessa, kun mulla ei ollut siinä tilanteessa mitään hävittävää. Koin sen niin, että iso paha susi söi meidät ja en sitten enää halunnut olla osa sitä uutta yritystä.

Me irtisanotut saatiin kaikki läksiäislahjat sen vanhan firman puolesta. Olimme koko työyhteisö siinä koolla, kun ne lahjat jaettiin. Se tilaisuus oli tosi lämminhenkinen. Harmittaa vieläkin, etten kiittänyt sitä meidän toimitusjohtajaa.

Tunne irtisanomisesta on aika ristiriitainen. Se oli yt-neuvottelujen tulos, niin ei tullut sellaista oloa, että juuri minusta haluttiin eroon. Enkä halunnut olla osa sitä uutta. Ehkä se tuntui sellaiselta kohtalolta ja sain viimeinkin keskittyä graduuni. Sen jälkeen olen kuitenkin ollut vain pätkätöissä ja välillä työttömänä. Nuorena mulla oli aina ollut töitä ja ajattelutapa, että aina sitä jotakin työtä löytyy. Sen takia tämä työttömyys tuntuu vieläkin välillä eksoottiselta, että miten se onkin mahdollista?

Sieltä on jäänyt pitkiä ystävyyssuhteita. Vieressä istuvaan työkaveriin tutustui tosi hyvin. Lopulta se meni siihen, että me viestiteltiin toisillemme, vaikka istuttiin vierekkäin. Juteltiin ihan tosi henkilökohtaisia juttuja. Välillä tehtiin sellaisia sanaleikkejä sitten chatissa. Mulla ei ole sen jälkeen ollut työkaveria, jonka kanssa olisi ollut samanlaista verbaalia yhteyttä tuolla tasolla. Se oli tosi hauskaa ja aika uniikkia.