Olen mennyt töihin tälle yritykselle vuonna 1975. Olin siellä korjaamolla, esimerkiksi asentajahitsaajana. Vuonna -85 minut valittiin myös pääluottamusmieheksi. Sitten vuonna 2001 menin jälleen asentajaksi. Sieltä minut pantiin sellaiseen projektiin, jossa oli ajoneuvojen huollon nykyaikaistamista ja digitalisoimista. Sitä työtä tein, kunnes minut sanottiin irti.

Tuli tieto, että taloudellisista ja tuotannollisista syistä väkeä vähennetään. Siinä katsottiin se ikähaitari, ja mun projektikin alkoi olla lopuillaan. Periaatteessa vähän toivoin, että ei tulisi omalle kohdalle, mutta olin realisti. Laskin realiteetit ja veikkauksen kertoimet. Kyllä ne olivat aika matalat.

Se oli karu ja yksinkertainen tilanne. Pomo pyysi käymään huoneessaan ja siinä oli sitten irtisanomispaperit pöydällä. Sopimuksessa oli mukana eläkepaketti, joka oli todella houkutteleva tarjous sen ikäiselle, kun olin. Tämä esimies oli opetellut, miten pitää sanoa, kun joku sanotaan irti. Sen litanian jälkeen hän sitten sanoi, että tässä olisi tämä irtisanomislappu vain allekirjoitusta vailla. Ja kun kysyin että mitäs jos en allekirjoita, niin ei hän tiennyt mitä siitä seuraisi. Allekirjoitin kuitenkin. Mutta mietin, että mitä siitä olisi tapahtunut, jos en olisi allekirjoittanut. Jälkeenpäin on ihan pikkaisen harmittanut, etten tehnyt sitä.

Minulle ei itseasiassa muodostunut läheisiä sosiaalisia suhteita työkavereitten kesken. Olin ainoa vakinainen pääluottamusmies ja se oli kiireistä työtä. Ja kun olin sitten viimeisimmässä projektissa ainoa työntekijä, niin se oli aika yksinäistä hommaa. Oli varmaan senkin takia helpompi lähteä töistä, kuin niillä, joille työkaverit ovat melkein yhtä tärkeitä kuin puoliso.

Ehkä mun työmotivaationi laski hiukan loppua kohden. Ihan viimeistä päivää en nyt oikein muista, palautin tavarat varmasti. Kesäloman jälkeen piti tulla kuukaudeksi töihin. Henkilöstöjohtaja ja työsuhdepäällikkö sanoivat sitten, että voin kyllä olla sen ajan pois. Oli parempi, etten pyöri siellä sellaisena irtisanottuna mannekiinina.

1980-luvulla piti vielä keskuksen kautta tilata puheluita, jos niihin oli tarvetta. Mutta se oli vaikeaa! 1990-luvun alussa annettiin kännykkä. Tällä sitten soitettiin tärkeitä puheluita. Kyllä tähän tarve oli, kun olin vielä yrityksen kaikkien henkilöstöryhmien puheenjohtaja ja piti pitää yhteyttä eri puolille Suomea. Tämä oli mulla yli viisi vuotta. Se oli luja kännykkä.

Nykyään kaikki sellaiset hankalat ja huonot asiat unohtuvat. Päivittäisetkin asiat tuppaavat unohtumaan. Työelämää kesti mullakin 40 vuotta ja 31 vuotta siitä olin tuolla. Kaiken kaikkiaan työelämästä on ihan mukavat muistot. Olen ollut onnekas siinä mielessä, että mulla oli mielekäs työ. Jo 15-vuotiaana mun toiveammatti oli mekaanikko. Töitä on tullut tehtyä ja hyväkuntoisenakin saanut tässä olla.

Sellainen kehityssuunta, että irtisanomista yritetään helpottaa, on huono. Irtisanomissuojan heikentäminen ei palvele yhteiskuntaa eikä ihmisen motivaatiota työn tekemiseen.