Olin töissä 35 vuotta samalla työnantajalla. Toimenkuva vaihtui aina välillä ja pidin työstäni. Mulla oli myös äärimmäisen mukavia työkavereita iso joukko. Pääasiassa työni oli lääkäreiden saneluiden purkua, mutta olihan siinä muutakin, kuten asiakaspalvelua. Se oli toisaalta todella monipuolista, mutta sai siinä istua paljon paikallaankin.

Työyhteisössä tunsimme toinen toisemme aika hyvin ja minä opin tuntemaan lähes kaikki sieltä. Jälkikäteen ajattelen, että kaikkein hauskinta oli nimenomaan se yhteistoiminta. Virkistystoimintaakin harrastettiin aika laajalti. Ja onhan se kiva tehdä töitä yhdessä, kun muutenkin synkkaa hyvin. Toisaalta sillä on se nurja puoli, että kaikki ei voi aina olla yhtä auvoa.

Oli ollut huhuja siitä, että taloudellinen tilanne ei ole niin hyvä kuin se on aikaisemmin ollut. En siihen niin kauheasti painoarvoa laittanut. Mutta rahaa ei sitten tosiaan ollutkaan ja lopulta puhuttiin, että jotkut irtisanotaan. En vieläkään silloin osannut ajatella, että se meidän yksikköä koskisi. Ylipäätään ajattelen, että asioita on ihan turha surra etukäteen. Olin vielä pitänyt huolen omasta osaamisestani ja olin opiskellut ja käynyt myös työnantajan tarjoamilla kursseilla. Ajattelin, että olin varmaan kaikkein eniten koulutettu niistä sihteereistä. Ja sitten se kolahti. Oli ollut puhetta, että sinä päivänä ilmoitetaan irtisanottavat. Sitten minut ja viisi muuta pyydettiin, vuorotellen, ylilääkärin huoneeseen. Toimitusjohtaja ja ylilääkäri ilmoittivat että ”valitettavasti nyt on niin, että joudumme sinut irtisanomaan, eikä tämä ole helppoa meillekään”. Totta kai se oli ihan kauhea tyrmistys. Otin sen irtisanomispaperin ja menin käytävään. Miesystäväni sattui juuri silloin soittamaan, ja kysyi, mitä kuuluu. Sanoin että nyt tuli potkut…

Vihoviimeisenä työpäivänä ajattelin, että lähetän nyt muutamat kutsukirjeet vielä. En kuitenkaan voinut, koska koneeni oli jo siivottu. Soitin ATK-tukeen, josta sanottiin, että heille annettiin jo määräys siivota se. En ihan tarkalleen muista, että palautettiinko niitä tietoja koneelleni vai teinkö ne jollain toisella koneella, mutta ne kutsukirjeet vielä lähetin. Miesystäväni tuli hakemaan minua viimeisenä työpäivänä. Pääsin mukaan hänen työmatkalleen ja heti jonnekin pois, ettei tarvinnut mennä kotiin miettimään sitä, että miksi juuri minä. Näin syksyllä tämän organisaation nettisivuilla ilmoituksen, että sinne haetaan sihteeriä. Menin ammattiliiton toimistoon sen ilmoituksen kanssa ja toimitsija sanoi heti, kun olin kertonut tilanteeni, ettei näin saa tehdä. Sinne tuli jonkun ajan päästä vielä projektisihteerin paikka auki. Ja päätettiin viedä se oikeuteen. Mielestäni niitä kuului näpäyttää nyt, etteivät tee sitten kenellekään muulle samalla tavalla. 

Olin jo uudessa, palkkatuetussa, työpaikassa kun se oikeudenkäyntipäivä tuli. Olin pukeutunut liituraitapukuun, mulla oli salkku, jalassa korkokengät ja pyrin olemaan oikein ryhdikäs. Oikeudenkäynti kesti koko päivän! En muista kuinka kauan siinä meni, että saatiin tietää se tulos. Minä kuitenkin voitin! Siitä oli ihan paikallislehdessäkin pieni juttu ja paikallisradion uutisissa oli maininta siitä pitkin päivää. Se kesti kuitenkin aika kauan, kunnes pääsin siitä kokonaan yli.

Tämä kynä ei nyt varmaan ole ihan vahingossa jäänyt taskuun sieltä entisestä työpaikasta. Lyijytäytekynä on hyvä olla olemassa. Tämä oli mukana myös oikeudenkäyntipäivänä.

Nyt asia ei harmita ollenkaan. Olin kahdessa työpaikassa vielä näiden tapahtumien jälkeen ja sain itse päättää lähteväni 64-vuotiaana eläkkeelle. Sain kokea kaksi ihanaa työyhteisöä sen jälkeen ja molemmista on jäänyt ystäviä. Sieltä entisestäkin paikasta on jäänyt kaksi ystävää.