Tein 25 vuotta putkiasennustöitä laivoihin. Se oli tosi monipuolista ja kovaa työtä. Putkia tulee laivoihin uskomattoman paljon, sitä ei tavallinen ihminen tajuakaan, kuinka paljon sitä tulee. Niitä on monen kokoisia ja monesta eri materiaalista. Sitä työtä ei opi muuta kuin tekemällä.

Putkiasennusta tehdään parityöskentelynä. Putkiverstaan työntekijämäärä oli vuonna 1986 noin 200 työntekijää. Lopussa meitä oli vajaa 40. Alihankkijat tekivät aina enemmän ja enemmän sitä työtä. Tätä työtä ei voi oikein automatisoida, se on kyllä ihan miesten työtä. Ja se on vaihtelevaa työtä. Putket tehdään pääosin etukäteen, osa tehdään sovitteena laivassa. Sitten ne tuodaan takaisin, hitsataan valmiiksi ja viedään takaisin laivaan paikoilleen. Se on verstastyötä ja laivatyötä.

Irtisanominen oli hämmentävä. Olihan siitä tihkunut tietoa, minäkin tiesin ehkä enemmän kuin muut, kun kerran kuuluin siihen yt-neuvottelukuntaan. Mutta hämmentynyt se ilmapiiri oli. Meidän työntekijöiden ja monen ulkopuolisenkin mielestä, telakka toimi kuitenkin hyvin. Oli hyvät perinteet ja monipuolinen hyvä ammattitaito. Me teimme monenlaisia laivoja, ihan huippulaivoja, tehtiin jäänmurtajia, lauttoja, risteilyaluksia, ynnä muuta. Tunne oli, että meidät oli petetty. Tämä uusi omistaja ei oikein hallinnut asiaansa ja pienempänä telakkana meidät uhrattiin. Se loi kyllä kaikkein eniten sitä katkeruutta.

Siellä tehtiin viimeistä alusta niin, että irtisanomisilmoitus oli takataskussa. Ja se tietenkin tehtiin loppuun. Se suomalainen periaate siitä, että loppuun asti tehdään, niin se kyllä piti.

Tämä on mun vanha verstaslakki. Tämä on tietenkin vähän kulunut ja maalitahrojakin löytyy. Kun laivaan mentiin, niin käytettiin kypärää. Mutta verstaalla nyt pystyi käyttämään ihan lippalakkia, ja tämä oli mulla käytössä kuitenkin sellaiset 15 vuotta. Saatiin nämä lakit jonkun aluksen valmistumisen jälkeen. Tämä on kyllä sellainen esine, joka tuo muistoja töistä.

Vielä yleisesti haluaisin sanoa, että sitä yhteisöä ja porukkaa sieltä kaipaa. Vaikka mulla nyt harrastuksia on, ja olen yhdistystoiminnassa ja on vielä omakotitalo, että hommaa ja tekemistä löytyy kyllä. Mutta se yhteisö…Se oli kovaa työtä, likaista, käryistä, kylmää ja helteistä. Joskus 20-30 asteen pakkasissa olit laivan kannella asennustöissä tai sitten saattoi lohkotyöskentelyn aikana olla todella helteistä. Siellä eivät lällärit pärjänneet. Eli kyllä mä sanon, että sitä yhteisöä sieltä kaipaa.