Olin telakalla insinöörin tehtävissä. Työ oli aika itsenäistä, ei siinä tavallaan ollut sellaista työyhteisöä…Toki, olin suunnitteluosastolla töissä, täyttelin lomakkeet, soitin työpuhelut, kutsuin työntekijät sitä kautta…Maisemakonttorissa, normaali suunnittelijan työpiste. Täällä sähkösuunnitteluosastolla jossa siis viimeiseksi istuin, niin 13-14 työntekijää siellä oli.

Kaiken kaikkiaan menin kesäkuussa 1970 töihin ja nyt sitten vuonna 2014 lähdin. Se oli huhtikuun 4. päivä 2014 se ihan varsinainen irtisanominen. Ja siitä tuli puolen vuoden irtisanomisajalla lokakuun 4. päivä 2014 se ihan viimeinen työpäivä, mutta mulla ei ollut työvelvoitetta kesäkuun 4. päivän jälkeen. Ja siinä oli tavallaan ”hauska” sattuma, koska kesäkuun 4. päivä 1970 menin telakalle ja kesäkuun 4. päivä 2014 tuli lähtö.

Viimeisinä kuukausina työnteko oli sitä, että kävin töissä ja lähdin sitten iltapäivällä kotiin, mutta työtehtävät alkoivat olla niin vähäisiä ja satunnaisia. Lopulta se oli nolo päätös sille kaikelle. Kun kuitenkin yleensä, sitä nyt kuitenkin olisi jotain kahvituksia, muistolahjojen jakoa ja muuta, niin nyt ei ollut yhtään mitään. Siis eihän se nyt olisi siihen lopputulokseen vaikuttanut, mutta oli vähän omituinen olo siinä loppuaikana, kun kävi istumassa töissä.

Vähitellen loppuaikoina aina joku siitä toimiston puolelta lähti ja lopuksi ei montaa siinä ollut. Itsekin kävin siellä tyhjän panttina istumassa, ja lopussa oli vähän sellainen olo, niin kuin olisi ollut varkaissa, omassa työpaikassaan. Ja lopulta kun sen oman koneen käy palauttamassa tiskille, niin ketään ei ollut missään. Laitoin koneen päälle keltaisen muistilapun, jossa luki että ”palautan tämän”, sekä nimikirjoituksen ja päivämäärän. Se oli siinä. Sitten portille, jossa annoin kulkuluvat ja muut pois. Sitten vaan, heippa. Että semmoinen…Ei siitä kyllä jäänyt mikään hyvä maku suuhun. Sen olisi varmasti voinut jollain toisellakin tavalla järjestää. Mutta niin ei tehty, vaan jokainen lähti vain sillä tavalla että jäljellejääneet katselivat vain tyhjiä tuoleja ja miettivät samalla että ”Jaa, sekin on nyt sitten lähtenyt pois, selvä”.

Viimeisenä työpäivänä palautin vain läppärin. Tätä työpuhelinta yritin sitten myös palauttaa, mutta se ei kelvannut. Mulle luvattiin lähettää osoite johon sen voi sitten lähettää, mutta ei ole kuulunut vielä tähän päivään mennessä. Näin sinä päivänä myös kaksi vanhaa työkaveria. Heidät kävin kättelemässä, ja sanoin että ”mä lähden nyt, morjens”. Ja puolen päivän jälkeen mä lähdin pois kokonaan. Se oli siinä. Se kättely oli hyvin koruton, ei siinä oikein mitään juteltu. Vaikka toisen kanssa mäkin olin tehnyt samoilla osastoilla hommia 70-luvulta lähtien.

Tämä oli minun viimeisin työpuhelimeni. Tämä oli tässä työssä tosi tärkeä työkalu. Pidin yhteyttä tavarantoimittajiin, alihankkijoihin ja muihin. Tässä oli aika hyvä kamera, että kuvasin tällä aina takuureklamaation kohteet, liitin ne asiakirjoihin ja niin poispäin. Ei nyt ehkä silti kaikkein erinomaisin puhelin, mutta toimeen tällä tuli.

No tuota, nyt siitä alkaa olla jo sen verran aikaa, ettei se nyt enää…Mutta on ollut aikoja, jolloin se kyllä on harmittanut enemmän. Tässä nyt kävi näin, eikä tämä ole ainutlaatuista. Telakoita ja tehtaita on suljettu ennenkin. Ja nykyään, omakotitalossa, puutarhassa ja kissoissa riittää tekemistä.