Suomi pelinappulana
Punainen veri valui valkoiselle hangelle, kun suomalaiset tappelivat keskenään. Samaan aikaan kaukana Suomesta Brest-Litovskissa venäläiset ja saksalaiset neuvottelivat, vetelivät karttaan viivoja ja sopivat rauhasta. Samalla päätettiin myös Suomen kohtalosta.
Maalari ja toimittaja Ano Airiston maalaama akvarelli Toijalan rintamalta v. 1918. Työväenmuseo Werstas.
Rintamalinjat olivat vakiintuneet punaisen ja valkoisen Suomen välille maaliskuun alkuun mennessä. Molemmin puolin oli helmikuun kuluessa vastapuolelle kuuluneita tukialueita puhdistettu: punaiset oli lyöty muun muassa Oulussa ja Varkaudessa; valkoiset oli karkotettu Uudestakaupungista ja Länsi- ja Itä-Uudenmaan valkoiset joukot lyöty hajalle. Rintamalinjoista tosin ei voinut oikeastaan puhua kuin asutuskeskusten liepeillä ja rautatielinjoilla. Valtaosa rintamasta oli harvassa olleiden etuvartioasemien varassa.
Aloite punaisilta valkoisille
Valkoiset olivat olleet alakynnessä, mutta jääkärien ja saksalaisen aseavun tultua maahan helmikuun loppupuolella voimasuhteet alkoivat tasaantua. Valkoiset olivat ottaneet käyttöön myös yleisen asevelvollisuuden. Upseereja valkoinen armeija sai ruotsalaisista vapaaehtoisista ja Venäjän armeijassa palvelleista suomalaissyntyisistä upseereista. Jääkäreistä saatiin aliupseerit ja kouluttajat.
Ruovedellä käytiin monia taisteluja helmi-maaliskuussa 1918. Kuvassa Punakaartin Ruoveden komppania Siltalan talon pihassa, edessä komppanian päällikkö Emil Koski. Sodan aikana kuolleet on merkitty kuvaan myöhemmin ristillä. Matti Luhtala, Kansan Arkisto.
Punaisilla oli käytettävissään joukkojen johtajiksi lähinnä vain ”luonnonlahjakkuuksia” tai lakkautetun Suomen kaartin veteraaneja. Joitain venäläisiä ammattisotilaita tarjoutui myös palvelukseen, mutta kielivaikeudet ja joukkojen epäluuloisuus vähensivät heidän käyttökelpoisuuttaan. Valkoisen Suomen propagandassa taistelua käytiin ”punaryssiä” ja heidän liittolaisiaan vastaan. Venäläisiä oli kuitenkin rintamalla ehkä parhaimmillaankin vain joitakin tuhansia ja heidän määränsä väheni, mitä kauemmin sota jatkui.
Punakaartit olivat työväenjärjestöihin kuuluneita vapaaehtoisia, jotka olivat astuneet riviin aluksi aatteellisista syistä, mutta myös siksi, että kaartin palveluksessa sai palkkaa ja ruokaa. Molemmista oli pula, kun työt tehtaissa loppuivat joksikin aikaa kokonaan sodan alkaessa. Monissa ammattiosastoissa tehtiin myös päätös, että kaikkien jäsenten oli liityttävä kaartiin, halusi tai ei. Tällaisten kaartien käyttö hyökkäysvoimana oli heikkoa, sillä monet kaartilaiset halusivat vain puolustaa omaa kotiseutuaan.
Kokonaisten kaartien omavaltaiset rintamalta pois siirtymiset olivat yleisiä. Pakollista yleistä asevelvollisuutta ei punaisten hallitsemalla alueella ollut, mutta sen sijaan määrättiin kuitenkin yleisestä työvelvollisuudesta. Varsinaisia riviin pakottamisiakin tapahtui sodan loppuvaiheissa. Maaliskuun puolivälissä rintamalla oli noin 33 000 punaista ja noin 24 000 valkoista sotilasta.
Saimi ja Hanna Sorvali sekä tuntematon naispunakaartilainen Viipurista. Saimi keskellä ja Hanna oikeassa reunassa. Työväenmuseo Werstaan kuva-arkisto.
Valkoiset yllättävät
Merkittävimmät taistelut käytiin rautateiden hallinnasta. Punaiset hyökkäsivät juuri ennen sotaa valmistuneen Haapamäki-Pieksämäki -rautatielinjan katkaisemiseksi Vilppulan suunnalla, Kouvolan ja Mikkelin välisellä rautatiellä Mäntyharjun kohdalla ja Venäjän rautatieyhteyden varmistamiseksi Viipurin koillispuolella Viipuri-Sortavala -radalla. Päähyökkäys alkoi 10.3. Pohjois-Hämeessä, mutta jo muutaman päivän kuluttua aloite siirtyi valkoisille, jotka olivat yllättäen hyökänneet Länkipohjan kautta ja onnistuivat lähes saartamaan punaisten hyökkäysjoukot Oriveden kohdalla. Panssarijunan avulla punaiset kuitenkin onnistuivat evakuoimaan joukkonsa Tampereelle saakka.
Vaikka suomalaiset luulivat käyvänsä omaa sotaansa, sisällissota oli kuitenkin vain yksi juonne ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumissa. Saksan ja Venäjän sota ratkesi Brest-Litovskin rauhansopimukseen 3.3.1918. Saksalle jäi vapaat kädet järjestellä asioita mielensä mukaan.
Rauhansopimuksen vuoksi punaiset eivät enää saaneet Neuvosto-Venäjältä merkittävää apua. Saksa ryhtyi valmistelemaan maihinnousua Suomeen, eikä sen tarvinnut pelätä venäläisen laivaston ja rannikkotykistön puuttumista asiaan. Ensimmäiset saksalaiset ilmestyivät Ahvenanmaalle jo maaliskuun 5. päivänä. Kysymys oli nyt enää siitä, olisiko Mannerheim Tampereella nopeammin kuin saksalaiset Hangossa.
Teksti: Kimmo Kestinen