”Ajattele ennen kuin otat asennon” – totaalikieltäytyjät

Aikakauden yleistekstiin pääset tästä

Sadankomitea alkoi järjestää tietoa kieltäytymisestä jakaneita kutsuntakampanjoita vuonna 1965. Myöhemmin tehtävää on hoitanut Aseistakieltäytyjäliitto. Kampanjoissa aktivistit levittävät lentolehtisiä kutsuntatilaisuuksien ulkopuolella.

Suomen 1919 hyväksytyssä hallitusmuodossa määriteltiin kaikki miehet asevelvollisiksi. Kieltäytyminen ei ollut mahdollista, mutta uskonnollisin perustein velvollisuus saatettiin suorittaa aseettomana. Vuoden 1931 lailla tehtiin mahdolliseksi korvaava palvelus valtion virastoissa. Käytännössä siviilipalvelukseen oli mahdollista päästä vain uskonnollisin perustein, vaikka ”vakavat omantunnon syyt” laissa mainittiinkin.

Paine uudistuksiin kasvoi, kun hakijamäärät alkoivat lisääntyä 1960-luvun puolivälissä. Syntyi uudentyyppinen aseistakieltäytyjäliike, jossa kieltäytymisperusteet olivat ennen kaikkea poliittisia ja yhteiskunnallisia. Liike järjestäytyi 1963 perustetun rauhanjärjestö Sadankomitean ympärille. Vuoden 1969 uudistuksessa lakiin lisättiin mahdollisuus eettisistä syistä kieltäytymiseen. Järjestelmään jäi kuitenkin monia ongelmia. Siviilipalvelukseen hakeutuminen oli hankalaa ja vuoden 1959 lakimuutoksella perustettu Asevelvollisten tutkijalautakunta hylkäsi suuren osan hakemuksista, joiden kohdalla vakaumusta ei katsottu aidoksi.

Siviilipalvelusmiesten etujärjestö Suomen Siviilipalvelusmiesten Liitto (SPML) perustettiin vuonna 1974. Taustalla olivat monet aiemmin Sadankomiteassa toimineet. SPML keskittyi nimenomaan edunvalvontaan ja muu rauhantyö jäi Sadankomitealle, jonka kanssa liitto on aina tehnyt läheistä yhteistyötä. SPML:n 1970-luvun kampanjointi keskittyi palveluspaikkojen lisäämiseen ja siviilipalvelusmiesten olojen parantamiseen. Varsinaisiksi jäseniksi saattoivat kuulua vain siviilipalvelustaan suorittavat ja ilmoituksensa aseistakieltäytymisestä jättäneet. 1980-luvulla liiton toimintakenttä laajeni ja siitä muodostui kaikille avoin militarisminvastainen järjestö, vuodesta 1987 Aseistakieltäytyjäliitto (AKL), jossa alettiin ottaa kantaa yhä enemmän myös muihin kuin suoranaisesti aseistakieltäytymiseen liittyviin asioihin. Samalla liiton toimintamuodot ja kannanotot radikalisoituivat.

Totaalikieltäytyjät

Totaalikieltäytyjä (eli totaali) on aseistakieltäytyjä, joka kieltäytyy suorittamasta myös vaihtoehtoista palvelusta. Totaaleja on ollut Suomessa itsenäisyyden alkuajoista lähtien, mutta ilmiö rajoittui pitkään lähinnä uskontojen keskuuteen. Lähes kaikki varhaiset totaalit perustelivat kieltäytymistään uskonnoilla. Aseistakieltäytymistä suosivat etenkin adventistit, helluntailaiset ja Jehovan todistajat. Ei-uskonnollisia totaaleja alkoi ilmaantua suuremmassa määrin vasta 1970-luvulla. Tähän vaikutti tutkijalautakunnan kiristynyt linja, jonka myötä yhä suurempi osa siviilipalvelukseen hakeneista hylättiin. Toisaalta siviilipalvelus oli normalisoitunut osaksi yhteiskuntaa ja aseistakieltäytyjäliikkeessä koettiin tarvetta myös radikaaleimmille toimintamuodoille. Vuosina 1980–1981 yhdeksän kuukautta totaalina vankilassa istunut Juha Olavinen muisteli vuonna 2015 Työväen Muistitietotoimikunnan Aseettomat kädet -keruun yhteydessä:

”[A]inakin osasyynä oli vähän tämmönen ajatus, että koska olin niin monia saanut siviilipalvelukseen josta jo varmasti tulee tiettyjä hankaluuksia elämässä ja työurassa. Niin ajattelin, että täytys ikään kun esimerkillisesti tehdä vielä jotain voimakkaampaa ja tää oli nyt yks tämmönen syy tähän siviilipalvelusta kieltäytymiseen.”

Poliittisten vankien tuki -yhdistyksen mielenosoittajat vaativat siviilipalveluksen välttämisestä tuomitun Tom Lindahlin vapauttamista 1980-luvun lopussa. Lindahl toimi AKL:n puheenjohtajana 1986–1988. Kansan Arkisto

SPML ryhtyi aktiivisesti tukemaan totaalikieltäytymistä 1980-luvun puolivälistä lähtien, jolloin siitä alkoi muodostua keskeinen asevelvollisuuskritiikin muoto. Käsite totaalikieltäytyjä tuli yleiseen käyttöön – aiemmin oli puhuttu esimerkiksi täyskieltäytyjistä. Totaaliliikkeen kasvuun vaikutti myös uudistunut lainsäädäntö, vuosina 1987–1991 voimassa ollut väliaikaislaki, niin sanottu ”Lex Pihlajamäki”. Lain myötä siviilipalvelukseen pääsivät kaikki hakijat, mutta järjestelmä kytkettiin osaksi niin sanottua kokonaismaanpuolustusta. Radikaaleimmat aseistakieltäytyjät kokivat, että kyse oli siviilipalveluksen militarisoimisesta ja totaalien määrä lähti nousuun. Amnesty International alkoi adoptoida suomalaisia totaalikieltäytyjiä mielipidevangeiksi, joiden kohtaloista raportoitiin ympäri maailmaa. Kansainvälistä huomiota saatiin myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja YK:n ihmisoikeuskomiteaan tehdyillä valituksilla.

AKL:n arkistoon sisältyy laaja Oikeusjutut-sarja, joka sisältää tietoja sadoista totaalikieltäytyjistä. Kieltäytyjien perustelut ovat vaihdelleet reformistisista vallankumouksellisiin, toisiaan pois sulkematta. Usein käytettyjä argumentteja ovat olleet muun muassa siviilipalveluksen rangaistuksenomainen kesto, sen suorittaneiden sodanaikainen asema, järjestelmän yhteys armeijalaitokseen ja syrjintä suhteessa eri ihmisryhmiin. Ideologioista totaalikieltäytyjien perusteluissa korostuvat usein varsinkin pasifismi, antimilitarismi ja anarkismi sekä eri uskonnot. Monet totaalit ovat korostaneet, ettei kieltäytyminen johtunut halusta olla osallistumatta yhteiskunnan rakentamiseen. Juha Olavisen sanoin:

”En siitä halunnut missään nimessä kieltäytyä, vaan todella halusin kieltäytyä aseellisesta väkivaltaan kouluttavasta toiminnasta. Mutta sitten sen ohella tämmönen keskeisenä argumentaationa oli se, […] että se työ mitä silloin tein 1980-luvun alussa Oraansuojelijoiden ja Kasvis-ravintolan piirissä juuri nuorten parissa […] oli ikään kun tärkeämpää yhteiskunnan kannalta kuin se, et mä menisin johonki virastoon hoitamaan siviilipalvelusta siirtämällä papereita paikasta toiseen.”

Lue myös vuoden 1998 totaalimanifesti, jossa korostettiin kieltäytyjien moninaisuutta.

1990-luvun alun jälkeen suurin osa totaalikieltäytyjistä on tuomittu siviilipalvelusrikoksesta. Vuosien 1987–1991 väliaikaislain nimike oli siviilipalveluksen välttäminen, jota edelsi vakinaisesta palveluksesta kieltäytyminen. Siviilipalvelusrikoksesta tuomitut totaalikieltäytyjät ovat hakeneet siviilipalveluun ennen kieltäytymistään. Myös (palveluksensa protestiksi keskeyttävät) osittaiskieltäytyjät saavat tuomion siviilipalvelusrikoksesta. Suoraan armeijasta kieltäytyminen on ollut mahdollista 1990-luvulta alkaen. Tämän tien valinneet on tuomittu asevelvollisuudesta kieltäytymisestä.

SPML:n tilasto hylätyistä siviilipalvelushakemuksista 1979–1983.

1960-luvun alkupuolella aseistakieltäytyjiä oli Suomessa vuosittain noin 200–300. Kieltäytyminen alkoi lisääntyä voimakkaasti vuosikymmenen puolivälistä alkaen. 1970-luvulla kieltäytyjien määrä nelinkertaistui. Nykyisin aseistakieltäytyjiä on vuosittain yli 2000. Totaalikieltäytyjiä oli 1971–1985 vuosittain noin 100–150, joista ylivoimaisesti suurin osa oli uskonnollisista syistä kieltäytyneitä. Eettisiä totaaleja oli tuolloin parhaimmillaankin muutamia vuodessa. Jehovan todistajat vapautettiin asevelvollisuudesta vuonna 1987 ja määrä laski. Tilalle tulivat kuitenkin eettiset totaalit ja vuosina 1987–1990 kirjattiin yli sata siviilipalvelusrikosta. Vuosina 1992–2004 kaikkiaan 519 miestä sai alioikeuksissa ehdottoman vankeustuomion siviilipalvelurikoksesta tai asevelvollisuudesta kieltäytymisestä.

Totaalikieltäytyjille määrätyt rangaistukset ovat olleet varsin ankaria, jos niitä vertaa muista rikoksista annettuihin. Totaaleja on aina pidetty kovemman luokan rikollisina. Ennen 1970-lukua totaalikieltäytyjät saivat 480 päivän rangaistuksen, joka kuitenkin erinäisten ylipalvelumääräysten vuoksi saattoi nousta jopa puolella. Karvian erityistyölaitoksessa olleet Jehovan todistajat ”palvelivat” keskimäärin 840 päivää. Vuoden 1972 lainmuutoksen jälkeen totaalit istuivat yleisimmin 9 kuukautta. Vuonna 1992 maksimirangaistukseksi määriteltiin 197 vuorokautta, joka oli puolet voimassa olleen siviilipalveluksen pituudesta. Nykyisin totaalikieltäytyjät tuomitaan vankeuteen, jonka pituus on puolet suorittamatta olevasta henkilökohtaisesta palvelusajasta siviilipalvelusajaksi muutettuna – eli pisimmillään 173 vuorokaudeksi. Vuodesta 2012 alkaen suurin osa totaaleista on suorittanut vankeutensa valvontarangaistuksena, jossa vanki saa olla kotonaan, töissä tai opiskelemassa ja valvonta suoritetaan jalkapannan avulla. Viime vuosina totaaleja on ollut keskimäärin 40 vuodessa.

Nälkälakkoilijoiden tukijulisteita. Kansan Arkisto

Radikaaleja toimintamuotoja

1970-, 1980- ja 1990-luvuilla muutamat totaalikieltäytyjät pyrkivät edistämään tavoitteitaan nälkälakkojen avulla. Tämän radikaalin toimintamuodon tukeminen aiheutti jonkin verran debattia myös esimerkiksi Aseistakieltäytyjäliiton sisällä. Lakkoihin ryhtyneitä kuitenkin tuettiin monenlaisilla kampanjoilla ja heidän puolestaan kerättiin nimiä vetoomuksiin. Tasavallan presidenttiä kehotettiin käyttämään armahdusoikeuttaan ja joskus niin tapahtuikin. Kaikki nälkälakot loppuivat tavalla tai toisella ennen kuin lakkoilijoiden terveys petti, vaikka tukiryhmissä asiasta oltiinkin syystä huolestuneita. Osa nälkälakoista kesti yli kuukauden. AKL:n lisäksi lakkoilijoita tukivat monet muut kansalaisjärjestöt. Tapaukset saivat runsaasti mediahuomiota. Juha Olavisen nälkälakko kesti 23 päivää:

”16 päivää mä olin ensiks putkeen vedellä ja muutamalla suolakiteellä. Sen jälkeen olin sitten sairaalassa tarkastuksessa ja koska rupes todella oleen vähä pää sekasi ja olin laihtunukki aika reippaasti […] Ja oli vähä semmosia sekavuustiloja jo […] Ja sitte todettii, et on erittäin huonot veriarvot ja sitte ne suositteli, et mä joisin semmosta mineraaliliuosta […] Sit mä suostuin siihen ja osin myös sen vuoksi, että siihen aikaan olin avioitunut vähän aikasemmin ja vaimol oli lapsi tulossa. Ja mä ajattelin, et mä en voi viedä liian pitkälle tätä tilannetta, ettei tuu mitään peruuttamattomii vahinkoja.”

Vuoden 1969 yllytyskirjelmä (vas.) ja vuoden 1992 itsesyytöskirjelmä (oik.).

1990-luvun tunnetuin totaalikieltäytyjä oli Kaj Raninen. Hän kieltäytyi suoraan asevelvollisuudesta, ja sai siten vuosina 1992–1993 useita lyhyitä ketjutuomioita, koska laki ei mahdollistanut suoraan armeijasta kieltäytymistä. Lain mukaan Ranista ei voitu siirtää myöskään siviilipalvelukseen. Tapaus johti lopulta Lex Ranisena tunnettuun lakimuutokseen, jolla ketjutuomiot lopetettiin. Ranista tuki Alistumattomuus-kampanja, joka järjesti muun muassa tukileirejä ja mielenosoituksia Ranisen puolesta sekä tuki muitakin totaalikieltäytyjiä. Ryhmän näyttävin tempaus oli niin sanottu itsesyytöskampanja, jossa kirjelmän allekirjoittaneet väittivät, ettei Raninen olisi syyllistynyt tekoonsa ilman yllyttäjiä. He olivat osallistuneet ”rikoksen harkittuun suunnitteluun ja toteutukseen”, joten myös heille kuului (rikoslain viidennen luvun toisen pykälän mukainen) rangaistus. Poliisi kuulusteli yllyttäjät, mutta tuomioita ei jaettu – toisin kuin esimerkiksi 1960-luvun lopun laajoissa yllytysjutuissa. SPML:ssä yllytyskampanjointia harrastettiin myös 1980-luvun puolivälissä.

teksti: Janne Kuusisto

Artikkelin arkistolähteitä

Kansan Arkisto:

  • Aseistakieltäytyjäliitto: Hf Kampanjat / Hn Totaalikieltäytyminen / Hy Oikeusjutut / Ud Julisteet
  • Helsingin Sadankomitea-yhdistys: Hg Aseistakieltäytyminen

Työväen Arkisto:

  • Työväen Muistitietotoimikunnan Aseettomat kädet -keruu (2015)

Kuvat Arjenhistoriassa:

Lisälukemista

  • Kalevi Kalemaa: Sankareita vai pelkureita. Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Tammi 2014. ISBN 978-951-31-7948-9
  • Tuuli Vuori, Kaj Raninen, Jyrki Lappalainen, Paavo Kolttola & Juho Narsakka (toim.): Ei sotaa ilman sotilaita. Aseistakieltäytyjäliiton vuosikymmenet. Aseistakieltäytyjäliitto 2015. ISBN 978-951-97947-7-8

Lisää aineistoja

Yleisradion Elävä arkisto: