Aikakauden yleistekstiin pääset tästä
”Yhä useammat opiskelijat ovat viime vuosina havainneet, että vain yhteisvoimin voidaan menestyä taistelussa opiskelijoita, työläisiä, pienviljelijöitä, eläkeläisiä, toimihenkilöitä ja sivistyneistöä sortavaa suuryhtiöiden valtaa ja oikeistopolitiikkaa vastaan. On taisteltava yhdessä kaikkia työtätekeviä painavia epäkohtia vastaan ja osoitettava solidaarisuus kaikkien monopolienvastaisten väestöryhmien taistelulle omien vaatimustensa puolesta […] Opiskelijoiden on liityttävä taisteluun työväenluokan rinnalle suurpääomaa ja oikeistoa vastaan.” (SOL:n Taisteluohjelma Suomen opiskelijoille 1973, s. 108-109)
Taisto Sinisalo puhuu SOL:n liittokokouksessa Kulttuuritalolla 1975. Tiedonantaja, Kansan Arkisto
Suomalainen yhteiskunta muuttui 1960-luvulla voimakkaasti. Eräs keskeisistä kehityskuluista oli korkeakouluopiskelun laajeneminen. Syntyi erillinen nuorisokulttuuri ja opiskelijaliike, joihin myös kansainväliset vaikutteet levisivät aiempaa nopeammin. Opiskelijaliikehdintä alkoi kulttuuriradikalismina, jota seurasi kiinnostuminen vasemmistosta. 1970-luvun alkaessa tapahtui murros, josta on käytetty muun muassa nimiä proletaarinen, valtiollinen tai totalitaarinen käänne. 1960-lukulainen vapaamielinen ”uusvasemmistolaisuus” tuomittiin ja keskiöön nousivat luokka, kollektiivisuus, puolueet ja valtiollinen vaikuttaminen. Liikkeen radikaalein ja näkyvin osa valitsi liittolaisekseen Suomen Kommunistisen Puolueen opposition, ja sai nimen ”taistolaiset”, mutta käänteellä oli vaikutuksensa myös muihin. 1970-luvun nuorisopolitikointi oli edellisvuosikymmeneen verrattuna hyvin teoriapainotteista, byrokraattista ja puoluesidonnaista.
1960- ja 1970-lukujen opiskelijaliikehdintä oli maailmanlaajuinen ilmiö, jonka muotoutumisessa kansainväliset kysymykset olivat keskeisellä sijalla. Monet liikkeeseen osallistuneet niin Suomessa kuin muuallakin ovat korostaneet erityisesti Vietnamin sodan merkitystä. Vietnam osoitti ne kansainvälisen järjestelmän rakenteet, jotka piti muuttaa, ja ne toimijat, jotka muutosta edistivät. Kokemus kansainvälisestä solidaarisuudesta onkin hyvin olennainen tekijä pohdittaessa sitä, miten liikkeen syntyminen oli mahdollista. Suomalaisen opiskelijaliikkeen erityispiirteiksi on nähty ainakin poikkeuksellisen voimakas kiinnittyminen valtiollisiin toimintamuotoihin kuten parlamentaariseen vaikuttamiseen sekä toisaalta myönteinen suhtautuminen Neuvostoliittoon, sillä muissa länsimaissa suosiossa olleet (neuvostovastaiset) trotskilaiset ja maolaiset jäivät Suomessa marginaaliin.
Nimitykset
Nuorisoliitossa vaikuttaneet taistolaiset tunnisti sinisistä järjestöpaidoista. SKDL:n enemmistöä kannattaneiden paidat olivat punaisia. Kansan Arkisto
SKP:n opposition ympärille 1970-luvulla muodostuneesta liikehdinnästä on käytetty termiä taistolaisuus. Nimi johdettiin Taisto Sinisalosta, joka oli SKP:n varapuheenjohtaja ja opposition näkyvin keulakuva. Sana keksittiin Helsingin Sanomien politiikan toimituksessa alkuvuonna 1971. Taistolaisuudella tarkoitetaan nimenomaan sitä kokonaisuutta, joka syntyi, kun nuoriso ja oppositio kohtasivat. Kommunistien keskinäinen riitely oli alkanut jo edellisvuosikymmenen puolivälissä, kun puoluejohtoa ja sen myötä politiikkaa uudistettiin, mutta 1960-luvun nuoriso ei osoittanut sympatioita vähemmistölle, jonka suosio pohjautui lähinnä SKP:n perinteisimpään kannattajaryhmään eli teollisuustyöläisiin. Radikaalin nuorison, työläisten ja vanhojen (osittain jo maanalaisuuden kaudella mukana olleiden) kommunistien liittoutuminen loi omintakeisen liikkeen erityispiirteineen. Nuorison merkitystä korostettaessa on puhuttu myös nuor- tai opiskelijataistolaisuudesta. Laululiikkeessä ja muissa kulttuuriharrasteissa vaikuttaneita on kutsuttu kulttuuritaistolaisiksi.
Taistolaisuus oli haukkumasana, jota ei käytetty liikkeen keskuudessa. Liike puhui itsestään esimerkiksi SKP:n terveinä tai luokkakantaisina voimina. Myös äänenkannattajasta johdettu Tiedonantaja-liike oli usein käytössä. Kun erotteluun enemmistöstä ei ollut tarvetta, taistolaiset kutsuivat itseään vain kommunisteiksi tai marxilais-leniniläisiksi. Vähemmistö oli usein käytetty ja varsin neutraali nimitys, mutta taistolaiset eivät myöntäneet olevansa puolueen pienempi ryhmä, joten sekin koettiin loukkaavaksi. Vastustajat sosialisteista porvareihin käyttivät taistolaisuuden ohella, ja jo ennen sitä, käsitettä stalinistit (stallarit).
Taistolaisten lehtiä olivat muun muassa Kulttuurivihkot (KTL), Tiede & edistys (Tutkijaliitto), Soihtu (SOL), Tiedonantaja (SKP:n oppositio), Pioneeritoveri (SDPL:n oppositio), Toveri (SDNL:n oppositio) ja Arbetartidningen Enhet (SKP:n opposition ruotsinkielinen pää-äänenkannattaja).
Järjestöt
Taistolaiset toimivat SKP:ssä, mutta heillä oli myös omat järjestönsä. Puolueriidan aikana osapuolilla oli omat enemmistöläiset ja vähemmistöläiset osastonsa. Taistolaiset olivat enemmistönä kahdeksassa SKP:n piirijärjestössä. Taistolaispiirit julkaisivat Tiedonantaja-lehteä, joka oli liikkeen pää-äänenkannattaja. Enemmistöjohtoisten piirien alueella taistolaisten ”varjopiireinä” toimivat Tiedonantaja-yhdistyksen levikkijaostot. Yhdistyksen johtokunta oli käytännössä opposition oma keskuskomitea. SKP:n piirien lisäksi oppositio oli enemmistönä useissa naisliiton, nuorisoliiton ja pioneeriliiton piireissä, jotka seurasivat Tiedonantaja-yhdistyksen määrittelemää linjaa. On silti hyvä huomata, että aktiivien kokemus toiminnasta liikkeen eri tasoilla saattoi olla hyvinkin erilainen.
SKP:n ja SKDL:n järjestöjen ohella keskeisimpiä taistolaisten yhdistyksiä olivat Kulttuurityöntekijäin Liitto (KTL), Ohjelmakeskus, Sosialistinen Terveysrintama, Suomen Spartakiadit, Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto sekä vanhoista kansandemokraattisista järjestöistä taistolaisten haltuun päätyneet Sosialistinen Opiskelijaliitto (SOL) ja Kansan Raittiusliitto (KRL). Taistolaiset vaikuttivat myös monissa eri puolueiden edustajia keränneissä joukkojärjestöissä. Huomattavaa vaikutusvaltaa liikkeellä oli esimerkiksi Suomen Rauhanpuolustajissa, Suomi–Neuvostoliitto-Seurassa, Teiniliitossa ja Asukasliitossa.
Osapuolijako vaikutti kaikkeen kommunistien järjestötoimintaan. Keskinäinen riitely oli jatkuvaa eikä sanoja säästelty. Tämä vei monen aktiivin voimat ja lamautti puoluetoimintaa. Kuvaava on esimerkiksi SKP:n puheenjohtajana 1966–1982 toimineen Aarne Saarisen muistelmissaan esittämä arvio: ”Olin yrittänyt pitää koossa sellaisia aineksia, jotka eivät voineet kuulua yhteen. Olin ollut tynnyrintekijä, joka yritti rakentaa vettäpitävää astiaa erilaisista ja toisiaan hylkivistä aineksista. Siinä ei voinut onnistua.” (Kivimies [Otava 1995], s. 290)
Aate
Opiskelijat lukevat taisteluohjelmaa Ateneumin nurkalla. Agit Graaf, Kansan Arkisto.
”Sosialistinen Opiskelijaliitto nojaa tieteelliseen sosialismiin, marxismi-leninismiin. Tämä aatteellinen perusta antaa välineet yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkkaan ja oikeaan erittelyyn, historiallisten lainmukaisuuksien tieteelliseen ymmärtämiseen. Vain tältä perustalta voidaan asettaa johdonmukaisesti oikeat taistelutehtävät ja tunnukset sekä muokata oikea strategia ja taktiikka kamppailulle.” (Taisteluohjelman johdanto)
Nuortaistolaisten ideologiset peruslinjaukset käyvät ilmi esimerkiksi vuonna 1973 hyväksytystä 180-sivuisesta asiakirjasta SOL:n taisteluohjelma Suomen opiskelijoille. Ohjelman katsottiin tiivistävän ”tähänastisen kokemuksen yhtenäiseksi tilannearvioksi”. Ohjelma sai laajan järjestökäsittelyn jo ennen julkaisua ja lopullista versiota tutkittiin osastoissa muun muassa erityisissä taisteluohjelmaopintopiireissä, joita varten laadittiin yleisiä ohjeita.
Nuor- ja opiskelijataistolaisten lentolehtisiä ja mainoksia.
Taisteluohjelma tuo esille ne lähtökohdat, joista poliittiset linjaukset johdettiin. Se käy myös esimerkiksi erityisestä ”SOL-kielestä” – leniniläisestä diskurssista eli puhetavasta, jossa teoria oli aina voimakkaasti läsnä, jopa siinä määrin, että marxismi-leninismin käsitteisiin syventymättömän voi olla mahdotonta saada kiinni siitä, mitä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Lokakuun vallankumouksen ajoilta lainattu sanasto oli taistolaisten mielestä pätevä perusta analyysille, ja sillä oli merkityksensä liikkeen vahvan yhteisöllisyyden muotoutumisessa, mutta samalla se eristi liikkeen niistä toimijoista, jotka eivät olleet valmiita hyväksymään taistolaisten ennakko-oletuksia.
Taisteluohjelman mukaan opiskelijat saivat epätieteellistä ja pirstoutunutta opetusta samalla, kun taloudellinen asema ja aineelliset edellytykset opiskeluun heikkenivät. Opiskelijoilta puuttui myös valta vaikuttaa yliopistojen tai opiskelijoiden asioihin. Opiskelijat elivät ”valheellisen, epähumaanin, vakivaltaa ihannoivan ja pornografisen” nuorisokulttuurin keskellä. Syynä tähän nähtiin yhteiskunnallinen tilanne, jota selitettiin analyysillä imperialismista kapitalismin korkeimpana muotona ja valtiomonopolismista sen nykyisenä kehitysvaiheena. Ohjelman mukaan oli olemassa ”kaksi toisilleen vastakkaista järjestelmää, sosialistinen ja imperialistinen, joiden välisestä kamppailusta on tullut aikamme maailman perusristiriita.” Suomi nähtiin osaksi imperialistista järjestelmää ja vallan kerrottiin keskittyneen harvoille suurkapitalisteille. Palvelut opiskelusta terveydenhuoltoon oli SOL:n mukaan valjastettu palvelemaan vain monopolien voitontavoittelua.
Taistolaiset pitivät valtiomonopolistisen kapitalismin keskeisenä välineenä keskitettyihin työmarkkinaratkaisuihin tähdännyttä tulopolitiikkaa. Toisaalta siihen yhdistettiin esimerkiksi ”imperialismia ihannoivan ja suurpääomapiirien välittömiä pyrkimyksiä palvelevan opetuksen” lisääntyminen. Opiskelijaliikkeen erityistehtäväksi määriteltiinkin kamppailu ”taantumuksellisten korkeakoulujen ja opistojen saattamiseksi anti-imperialistisen solidaarisuuden, rauhan ja kansojen ystävyyden asialle.” Tämä merkitsi esimerkiksi kaikkien neuvostovastaisten ilmiöiden paljastamista ja ”rauhanomaisen rinnakkaisolon” politiikan edistämistä. Maailmanrauhan ja anti-imperialistisen taistelun etenemisen katsottiin perustuvan ”viime kädessä sosialististen maiden taloudelliseen, sotilaalliseen, poliittiseen ja ideologiseen voimaan.” Solidaarisuus Neuvostoliittoa kohtaan oli ohjelman mukaan ”opiskelijaliikkeen kehityksen perusedellytys”. Suomi ja YYA-sopimus nähtiin tärkeänä kansainvälisenä esimerkkinä tämän politiikan toimivuudesta. Linjaukset olivat Leonid Brežnevin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen määrittelemien suuntaviivojen mukaisia. Toisaalta neuvostomarxismia tietenkin sovellettiin Suomen tilanteeseen monin tavoin ja konkreettiset poliittiset tavoitteet määriteltiin Suomessa. Taistolaiset eivät itse kokeneet olevansa NKP:lle alisteisessa asemassa, vaan neuvostoliittolaiset nähtiin ennen kaikkea liittolaisina.
Kannatus
Tilastot osapuolten voimasuhteista SKP:n edustajakokousvaaleissa ja SKDL:n listoilla eduskuntavaaleissa.
Taistolainen liike ja sen kannatus olivat voimakkaimmillaan 1970-luvun puolivälissä. Liikkeellä oli tuolloin muun muassa 12 (SKDL:n listoilta valittua) kansanedustajaa ja SOL sai noin 17 prosenttia äänistä yliopistojen edustajistovaaleissa. Vaalikannatus ei kuitenkaan kerro koko kuvaa liikkeen merkityksestä. Varsinkin SOL oli toiminnallisesti erittäin tehokas ja se pystyi hallitsemaan opiskelijaliikkeen keskustelujen aihepiirejä. Taistolaisten eräänlainen hegemonia yliopistomaailmassa syntyikin ennen kaikkea siitä, että muut omaksuivat ainakin jossain määrin taistolaisten kielen, jonka muodot ikään kuin ohjasivat tulkintoja tiettyihin suuntiin.
1980-luvulla taistolaisten toiminta jatkui näkyvänä. Uusia voimia ei tullut liikkeeseen 1970-luvun tavoin, mutta monet jatkoivat järjestötyötä vanhoin periaattein. Vielä vuoden 1987 eduskuntavaaleissa (SKP:stä erotettujen taistolaisten muodostama) Demokraattinen Vaihtoehto sai noin 120 000 ääntä, vaikka kannatuksen laskeva kehitys oli alkanut jo kymmenisen vuotta aiemmin. 1980-luvun lopussa liike pyrki uudistumaan perestroikasta vaikutteita ottaen ja ne taistolaiset, jotka edelleen pitivät kiinni marxismi-leninismin 1970-lukulaisista tulkinnoista, jäivät hiljakseen marginaaliin omiensakin keskuudessa. Pääosa taistolaisista liittyi 1990 perustettuun Vasemmistoliittoon.
teksti: Janne Kuusisto
Artikkelin arkistolähteitä
Kansan Arkisto:
- Akateeminen Sosialistiseura: De Lennäkit
- Sosialistinen Opiskelijaliitto: Dc Tiedotteet / Jb Järjestöjaosto
- Suomen Kansan Demokraattinen Liitto / Järjestöjaosto: Ddc Kannatusta koskevat tilastot, Dc Tiedotteet
- Suomen Kommunistinen Puolue / Järjestöosasto: Hs Järjestämätön aineisto
- Tampereen yliopiston marxilaiset ryhmät: Dc Muut toimitteet
Kuvat arjenhistoriassa:
- Sinisalo puhuu (KansA114787)
- Paidat puhuvat (KansA100534)
- Ohjelman lukijat (KansA615-1992)
Lisälukemista
- Matti Hyvärinen: Viimeiset taistot (Vastapaino 1994)
- Vesa Oittinen: Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? (2011)
- Jukka Paastela: The Finnish communist party in the Finnish political system 1963-1982 (Tampereen yliopisto 1991)
- Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970 (Otava 2005)
- Tapani Suominen: Ehkä teloitamme jonkun. Opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970 -lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa (Tammi 1997)
Lisää aineistoja
- Yleisradion Elävä arkisto: Teiniliitto oli aikansa mahtijärjestö / Kalliolle kukkulalle /
Mustan laatikon salaisuus – miten Neuvostoliitto vaikutti toimittajiin / Agit-Prop