Lapset sisällissodan jaloissa

Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.

 

Vuoden 1918 sisällissota kosketti kenties raskaimmin lapsia. Väkivaltaisuudet ja molemminpuolinen vihan lietsominen loivat pelon ja epävarmuuden ilmapiirin. Moni joutui pakenemaan kodistaan tai eroon vanhemmistaan. Lapsia päätyi myös osallisiksi varsinaisia sotatapahtumia – toisinaan kohtalokkain seurauksin.

Suhtautuminen lapsiin oli 1900-luvun alussa vähitellen muuttumassa Suomessa. Ylemmissä yhteiskuntaryhmissä arki keskittyi yhä enemmän ydinperheen ympärille ja lapsia pyrittiin suojelemaan. Köyhempien luokkien lapset puolestaan joutuivat osallistumaan edelleen työntekoon ja usein tulemaan toimeen itsenäisesti jo varhaisella iällä.

Lapset_sodassa_KA_kuva_Pikkupunakaartilaisia_Kymi

Studiokuva pikkupunakaartilaisista vuonna 1918 Kymissä. Kansan Arkisto.

Erot lapsiin suhtautumisessa kävivät ilmi myös vuoden 1918 sisällissodassa. Sotaan osallistuneista lapsista suuri osa taisteli punaisten joukoissa. Vastapuolella lapsisotilaita ei ollut yhtä paljon. Valkoiset syyttivät punaisen puolen äitejä hirviöksi, jotka eivät olleet kykeneviä kasvattamaan jälkikasvuaan yhteiskuntakelpoiseksi.

Vuoden 1918 tapahtumissa yli 300 lasta kuoli taisteluissa, kenttäoikeuksien teloittamina sekä vahingonlaukauksien, tulipalojen ja räjähdysten uhreina. Monien kohtaloksi koituivat myös taudit ja nälkä. Vankileireille päätyi 1500 lasta. Olosuhteet leireillä olivat useimmiten todella kurjat. Vankileireille joutuneista lapsista yli sata kuoli. Valtaosa heistä menehtyi tauteihin ja nälkään.

Vankileirien lapsista kaksikymmentä sai surmansa laittomissa teloituksissa. Nuorin teloitettu oli yhdeksänvuotias. Yleinen syytös oli avunanto valtiopetokseen. Vankileirien teloitukset olivat laittomien kenttäoikeuksien toiminnan jatkumoa. Lasten kohtaloja jouduttiinkin käsittelemään aina valtiorikosoikeudessa saakka.

Heti sodan päätyttyä yhteiskuntaryhmien väliset jännitteet eivät suinkaan kadonneet. Kokonaisia perheitä saatettiin surmata, jos he olivat olleet punaisten puolella. Nekin punaisten lapset, jotka välttivät tämän kohtalon, joutuivat kantamaan raskasta leimaa yllään. Julmaan kohteluun saattoivat syyllistyä esimerkiksi papit ja opettajat. Paluu takaisin arkeen oli vaikeaa. Moni oli menettänyt kotinsa ja työnsä. Punaleskien asema oli kehnoin – erityisesti heidän, joilla oli lapsia. Töiden saanti oli hyvin vaikeaa. Punaisten puolella olleisiin suhtauduttiin epäilevästi, usein jopa vihamielisesti. Tilanteen kurjuutta kuvastaa hyvin se, että moni punaleskien lapsista päätyi kerjäämään kadulle. Tämä oli omiaan vahvistamaan valkoisten parissa kuvaa siitä, että punaisten puolella olleet äidit eivät olleet kykeneviä huolehtimaan heistä. Moni joutuikin luopumaan lapsestaan olosuhteiden pakottamana. Lue erään isänsä menettäneen puoliorvon kertomus täältä.

Raskas oli myös niiden lasten kohtalo, jotka menettivät vanhempansa sodassa. Vuoden 1918 tapahtumien seurauksena 20 000–25 000 lasta jäi orvoksi. Valtaosa heistä oli punaisten jälkeläisiä. Lisäksi moni punaisen puolen lapsi jäi vaille huoltajaa ja huolenpitoa, koska toinen tai molemmat vanhemmista oli tuomittu vankeuteen. Punaorvot olivat iältään keskimäärin 6–7-vuotiaita.

Lapset_sodassa_TA_Turun_punaorvot_2m

Tilastokaavake Turun ja Porin seudun punaorvoista. Vuoden 1918 kokoelma Työväen Arkistossa.

Sodan jalkoihin jääneiden lasten kärsimyksellä oli vaikutuksensa myös kahtiajakautuneen yhteiskunnan eheytymisen ensiaskeleisiin. Ahdingossa olevia lapsia haluttiin auttaa. Aluksi auttaminen oli yksityisen hyväntekeväisyyden varassa. Työväen omat järjestöt perustivat avustustoimikuntia rahan keräämiseen leskille ja orvoille. Aluksi kerättiin tilastoja oman puolen orvoista avustustarpeen kartoittamikseksi. Katso täältä työväenjärjestöille lähetetty ilmoitus punaorpojen kesäsiirtolan perustamisesta mahdollisesti vuodelta 1928 ja pyyntö avustusten lähettämiseksi. Moni lastensuojelujärjestö sai alkunsa sisällissodan jälkeisinä vuosina. Valkoisella puolella olleiden keskuudessa auttamisen motiivina saattoi olla ymmärrys siitä, etteivät lapset olleet sodan tapahtumiin ja seurauksiin syyllisiä, mutta yhtä lailla myös pelko siitä, että punaisten lasten kaltoin kohtelu uhkaisi tulevaa yhteiskuntarauhaa.

Virallisilla tahoilla meni useita kuukausia ennen kuin auttamistoimista päästiin yhteisymmärrykseen. Punaisen puolen leskille ja lapsille kohdistettu apu toteutettiin kunnallisen köyhäinavun puitteissa. Se ei ollut niin kattavaa kuin valkoisille leskille ja lapsille myönnetty eläke. Sodan jälkeistä ahdinkoa lisäsi paikoin myös se, että osa kunnista aikaili omissa avustustoimissaan. Kuntien johdossa karsastettiin valtion pyrkimystä ohjata maksetun avustuksen käyttöä. Uusia lastenkoteja perustettiin lopulta yli sata. Lisäksi lähes 600 punaorpoa sai paikan sijaiskodeissa.

 

Teksti: Petri Marjeta


Artikkelin arkistolähteitä:

Kuva Arjenhistoriassa:

Pikkupunakaartilaisia Kymissä 1918.

Työväen Arkisto:

Vuoden 1918 kokoelma:

Tilastoja ja kaavakkeita Turun ja Porin seudun punaorvoista.

Työväen Muistitietotoimikunta:

Erään punaorvon tarina.


Lisälukemista:

Drufva, Juha: Punaorvot työjuhtina pohjalaisisäntien pelloilla. 2.1.2010.

Malminen, Ulla: Suomessa ei kaihdettu lasten teloituksia sisällissodan aikaan. 12.3.2014.

Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918. Tammi 2014.

Tuusvuori, Arja: Perheen ytimessä. Yliopisto-lehti 4/2009.


Löydä lisää aineistoja:

Punaorvot Arjenhistoriassa