Valtatyhjiöstä vallankumoukseen
Vuosi 1918 alkoi Suomessa epävarmoissa tunnelmissa. Lokakuun vallankumous, äkillinen itsenäistyminen ja valtiojohdon saksalaismielisyys herättivät kysymyksiä maan tulevasta suunnasta. Kuka itsenäistä Suomea oikein johtaisi? Päättäisikö maan asioista kansa vai pieni eliitti?
Vastaitsenäistyneellä Suomella ei tammikuussa 1918 ollut omaa armeijaa tai poliisivoimia. Vastuu järjestyksen ylläpitämisestä kuului ympäri maata perustetuille järjestyskaarteille. Porvarillinen hallitus ei luottanut kaupunkien työväenkaarteihin ja maahan jääneisiin venäläisjoukkoihin. Kaaoksesta kärsineellä työväestöllä ei taas ollut syytä luottaa porvariston hyväntahtoisuuteen.
Vuoden 1918 alussa Suomessa toimi noin 250 paikallista työväen järjestyskaartia, joihin kuului noin 30 000 jäsentä. Suomen punainen kaarti syntyi, kun hajanaiset työväenkaartit yhdistyivät ylipäällikkö Ali Aaltosen johdolla yhteisen esikunnan alaisuuteen 27.1. Samalla sekalaisesti nimettyjä järjestyskaarteja alettiin kutsua yhteisellä punakaarti-nimellä. Kuvassa helsinkiläisiä punakaartilaisia talvella 1918. Joukossa oli mukana esimerkiksi metallityöntekijöitä. Työväen Arkisto.
Valtatyhjiö johtaa kahakointiin
Itsenäistymisen jälkeinen valtatyhjiö radikalisoi työväen järjestyskaarteja. Jo 6.1. Helsingin järjestyskaarti irrottautui työväen keskusjärjestöjen määräysvallasta, julistautui punakaartiksi ja valtasi päämajakseen entisen kenraalikuvernöörintalon. Myös eteläiseen Suomeen ja Karjalaan muodostetut punakaartit ryhtyivät turvaamaan asemiaan tammikuun alussa. Yhteenottoja kaartien ja suojeluskuntien välille syntyi muun muassa Savonlinnassa ja Sipoon Nikkilässä sekä Pohjanmaalla Tuovilassa ja Sundomissa. Tammikuun alun väkivaltaisia kahakoita pidettiin lähinnä paikallisina järjestyshäiriöinä.
Yhteenotoissa oli pohjimmiltaan kyse aseiden hallinnasta. Valtatyhjiön logiikkaan kuului, että aseiden leviäminen vastapuolen käsiin oli estettävä kaikin keinoin. Etelä-Suomen kaupunkien suojeluskunnat luovuttivat aseensa punakaarteille yleensä rauhanomaisesti, mutta maakunnissa kahakoilta ei vältytty. Yhteenottoihin osallistui myös venäläisiä sotilaita, joiden hallussa suurin osa maassa olleista aseista oli. Oikeisto pelkäsi venäläisten tukevan punakaarteja.
Senaatti aloitti toimet järjestyksen ja oman asemansa varmistamiseksi 12.1. Pitkän väittelyn päätteeksi se sai eduskunnalta täydet valtuudet yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Seuraavana päivänä valkoisten järjestyskaartien ja aktivistien tuella muodostettu maanpuolustuskomitea sai tehtäväkseen järjestysvallan lujittamisen maassa. Komitean johtoon nimitetty entisen tsaarin armeijan kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheim alkoi koota armeijaa maakuntien suojeluskuntajoukoista.
Vasemmistolle senaatin suunnitelmat olivat myrkkyä. Työväestö pelkäsi senaatin joukkojen hyökkäystä ja olojen kurjistumista. Vaatimukset senaatin kaatamisesta ja vallan ottamisesta sosialidemokraateille yleistyivät työväenlehdissä. Tilanne kiristyi niin äkillisesti, että kapinaa pelännyt maanpuolustuskomitea siirtyi kaikessa hiljaisuudessa Vaasaan 18.–19.1. Osa senaatista seurasi perässä.
Kuvan nuorukainen oli yksi monista punakaartilaisista, jotka kuvauttivat itsensä ateljeessa vuonna 1918. Varsin nuorelta näyttävän henkilön ikä ei ole tiedossa. Punakaartissa palveli myös jonkin verran lapsia. Työväen Arkisto.
Vallankumous alkaa
Huhu Leninin punaisille lähettämästä aseavusta vauhditti suojeluskuntien tekemää aseistariisuntaa, mikä puolestaan ajoi punakaartit vastatoimiin. Huhutun asejunan saapumiseen liittyvät yhteenotot Kämärän aseman läheisyydessä Karjalan kannaksella 27.1. olivat tammikuun verisimpiä. Täysimittaisia taisteluita oli tosin käyty Viipurissa jo viikkoa aikaisemmin ja punakaarti oli aloittanut kaupungin suojeluskuntalaisten vangitsemisen 19.1. Tapahtumat enteilivät paikallisten kahakoiden muuttumista avoimeksi sodaksi.
Senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi 25.1. Kaksi päivää myöhemmin punakaartit julistivat vallankumouksen alkaneeksi. Kaartit yhdistyivät keskusjohdon alle Suomen punaiseksi kaartiksi ja ottivat haltuun Helsingin tärkeimmät kohteet 28.1 vastaisena yönä. Kansanvaltuuskunnan vallankumoushallitus muodostettiin seuraavana päivänä Kullervo Mannerin johdolla. Mukana olivat muun muassa Oskari Tokoi, O.W. Kuusinen ja Yrjö Sirola. Mannerheimin suunnitelma Pohjanmaan venäläisvaruskuntien riisumiseksi aseista käynnistyi samana iltana, mikä viimeistään merkitsi sisällissodan alkamista.
Vallankumous levisi Turkuun ja Kotkaan 27.1., Tampereelle 28.–29.1. ja Hämeenlinnaan 29.–30.1. Valta vaihtui pääasiassa rauhallisesti, ja esimerkiksi Tampereella punakaarti viivytteli tärkeimpien virastojen valtaamisessa. Elämä punaisen Suomen kaupungeissa jatkui vallankumouksesta huolimatta hyvin samanlaisena. Harva osasi ennustaa, että keväästä oli tulossa verinen.
Teksti: Olli Nordling