Koppa ja kroppa kuntoon – työväen eläkeläistoiminta

Eläkeläiset ry:n mainoksia. Kansan Arkisto

Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.

Vanhusten määrä on kasvanut niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä nousi Suomessa vuosina 1950–2000 6,7 prosentista 15 prosenttiin. 20 prosentin osuus ylittyi vuonna 2015 ja ennusteiden mukaan kehitys tulee jatkumaan. Määrän kasvaessa vanhusten yhteiskunnallinen painoarvo on noussut. Terveyden parantumisen ja eliniänodotteen nousun myötä myös vanhusten aktiivisuus on lisääntynyt. Yksinäisen ja raihnaisen vanhuksen stereotypian ohelle on noussut käsitys vanhuudesta elämänvaiheena, joka on muutakin kuin kuoleman odottamista. Toisaalta väestön ikääntymistä on aina käsitelty julkisuudessa ensisijaisesti negatiivisten puolten kuten heikentyvän huoltosuhteen ja kustannusten kautta.

Järjestäytynyt eläkeläistoiminta sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen. Sysäyksen toimintaan antoi vuonna 1937 säädetty kansaneläkelaki ja siihen liittyneet puutteet. Laissa säädettyjä vanhuuseläkkeitä alettiin maksaa vuonna 1949. Uudistusten myötä vanhuksista alkoi muodostua erillinen yhteiskunnallinen ryhmä, jolla oli yhteisiä intressejä. Eläkkeet olivat pieniä ja monet joutuivat turvautumaan köyhäinhoitoon. Kamppailu eläketurvan laajentamiseksi ja parantamiseksi muodostikin yhden työväenliikkeen keskeisistä sosiaalipoliittisista pyrkimyksistä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Vaatimus pakollisista vanhuuden vakuutuksista työväelle oli toki ollut esillä jo Suomen työväenpuolueen vuoden 1899 perustavasta kokouksesta lähtien.

Poliittiset eläkeläisjärjestöt

Ensimmäisenä vanhuksista järjestäytyivät kokonaan järjestelmän ulkopuolelle jääneet eli ennen vuotta 1884 syntyneet, jotka kesäkuussa 1950 muodostivat keskuskomitean ja ryhtyivät kokouksin sekä lähetystöin vaatimaan oikeuksiaan. Eläkeläistoiminnan toinen aalto alkoi vuosina 1954–1956, kun kansaneläkelakia uudistettiin. Eri puolille maata alettiin muodostaa vanhusten toimikuntia, joiden työtä koordinoi Vanhusten keskustoimikunta.

Vanhusten toimikunnat saivat tukea etenkin kansandemokraattiselta liikkeeltä, joka pyrki myös ohjailemaan toimintaa. Keväällä 1959 Kansandemokraattisten keskusjärjestöjen vaalityöneuvottelukunta asetti työryhmän, joka suositteli vanhustyön kiinteyttämistä toimikuntien (joita oli tässä vaiheessa yli 50) pohjalta. Joulukuuksi kutsuttiinkin koolle vanhusten maatakäsittävä kokous, jossa perustettiin Eläkeläiset ry (lue perustamiskirja eli säännöt ja ensimmäinen toimintakertomus). Yhdistyksen tarkoituksena oli koota kaikki eläkeläiset maailmankatsomuksesta riippumatta ja se korosti sitoutumattomuuttaan. Eläkeläisten keskeisimmät toimijat tulivat kuitenkin kansandemokraateista ja yhdistyksen tavoitteet yhtyivät SKDL:n politiikkaan. Varsin pian Eläkeläisiä alettiinkin yleisesti pitää osana kansandemokraattista järjestöperhettä. Yhteydet säilyivät SKDL:n sulauduttua Vasemmistoliittoon. Eläkeläisiin on kuitenkin aina kuulunut myös muiden puolueiden kannattajia. Paikallistasolla valinta eri järjestöjen välillä on saattanut johtua siitä yksinkertaisesta syystä, ettei muilla ole ollut toimintaa kyseisellä alueella.

Eläkeläisjärjestöjen mielenosoitus 1990-luvun alussa. Kansan Arkisto

Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta lähellä olleet eläkeläiset alkoivat järjestäytyä pian Eläkeläisten perustamisen jälkeen, kun puolueessa huolestuttiin siitä, että joitakin jäseniä oli mennyt mukaan muiden johtamaan toimintaan. Vuonna 1960 alettiin muodostaa kansaneläkeläisten yhdistyksiä ja helmikuussa 1962 viisi yhdistystä perusti Kansaneläkkeensaajien Keskusliiton (KKL, vuodesta 1966 Eläkkeensaajien Keskusliitto EKL, lue toimintakertomus 1962). Monet liiton vaatimuksista olivat varsin samankaltaisia kuin Eläkeläisillä, mutta toimintamuodoissa oli eroja. EKL halusi ajaa asiaansa ”vain sisätiloissa” – toisin kuin Eläkeläiset, jolle myös joukkovoiman osoittaminen erilaisin julkisin tilaisuuksin kuten mielenosoituksin oli keskeistä. Eläkeläisten tavoin myös EKL on aina korostanut riippumattomuuttaan puolueista. Ensisijaisesti tällä on tietenkin tarkoitettu sitä, että – vaikutusvallasta ja monista yhteyksistä huolimatta – puolue-elimillä ei ole mitään suoraa päätäntävaltaa eläkeläisjärjestöjen asioihin. Järjestöillä on toki joskus ollut puolueiden kanssa erimielisyyksiä, mutta useimmiten yhteiselo on sujunut sopuisasti.

Työväenpuolueiden eläkeläisjärjestöt ovat pyrkineet parantamaan eläkeläisten asemaa monin tavoin kuten vaatimalla alennuksia, tukia, erityispalveluita, korotuksia ja vapautuksia. Vaatimukset näissä asioissa ovat monesti olleet varsin samankaltaisia. Eläkeläisten ja EKL:n suurin erimielisyys koski pitkään järjestelmän perusteita eli sitä, toteutettaisiinko eläkkeet ansiosidonnaisuuteen perustuvalla työeläkejärjestelmällä vai huoltoperiaatteeseen pohjautuvalla tasaeläkejärjestelmällä, jossa kansaneläke olisi etusijalla. Kansaneläkkeiden ensisijaisuutta kannattivat kansandemokraatit (ja keskusta), ansiosidonnaista sosialidemokraatit (ja kokoomus). Tämä kysymys jakoi järjestöjä niin perustavanlaatuisella tavalla, että yhteistyö oli pitkään hyvin vähäistä. Suomen eläkejärjestelmä muodostui lopulta ansiosidonnaispainotteiseksi, mutta 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa viimeistelty lainsäädäntö oli kompromissi, jonka myös kansaneläkepainotteisuuden kannattajat saattoivat hyväksyä.

Järjestöyhteistyö

Eläkeläisjärjestöjen edustajat jättämässä kirjelmää pääministeri Kalevi Sorsalle 23.3.1975. Tiedonantaja. Kansan Arkisto

Eri lähtökohdista tulevien eläkeläisjärjestöjen yhteistyö alkoi varsinaisesti 1970-luvun alussa. Myös porvarilliset puolueet perustivat omat eläkeläisjärjestönsä vuosina 1970–1976. Yhteistyön muotona olivat lähinnä yksittäiset kampanjat. Esimerkiksi maaliskuussa 1972 Eläkeläiset, EKL ja keskustan Eläkeliitto tekivät yhteisen aloitteen vähimmäispalkkaa vastaavasta eläketurvasta. Vuonna 1974 EKL ja Eläkeläiset keräsivät yhdessä 170000 nimeä adressiin vanhusten tv- ja radiolupien poistamiseksi. Samana vuonna Eläkeläiset, EKL ja Eläkeliitto laativat yhteisen vetoomuksen matka-alennuksista. Vuonna 1975 viiden puolueen eläkeläisjärjestöt jättivät hallitukselle yhteisen kirjelmän eläkeläisten tulotason nostamisesta.

Eläkeläisjärjestöjen yhteistyö kiinteytyi 1980-luvulla. Toukokuussa 1984 muodostettiin pysyväksi elimeksi Valtakunnallisten eläkeläisjärjestöjen neuvottelukunta (VENK), johon liittyi seitsemän järjestöä. Neuvottelukunta teki yksimielisiä muutosehdotuksia muun muassa asumistukeen, verotukseen ja indekseihin. Neuvottelukuntia muodostettiin myös paikallistasolla. Vuonna 2006 kuuden puolueen eläkeläisjärjestöt jättivät VENK:n ja perustivat edunvalvontaan keskittyvän Eläkeläisliittojen etujärjestö EETU -yhdistyksen. EETU antaa lausuntoja, julkaisee kannanottoja, pitää yhteyttä vaikuttajiin ja edustaa eläkeläisiä valtion joissakin toimielimissä kuten Vanhus- ja eläkeläisasioiden neuvottelukunnassa.

Poliittisten eläkeläisjärjestöjen lisäksi eläkeläiset ovat järjestäytyneet toimialoittain ja työpaikoittain. Esimerkiksi joillakin tehtailla ja ammattiliitoilla on ollut omia eläkeläiskerhoja ja -yhdistyksiä. Varsinaisten eläkeläisjärjestöjen ohella työväenpuolueilla on ollut myös eläkeläisten aatteellisia tukiyhdistyksiä kuten SDP:n Suomen Wanhat Toverit.

Harrastus- ja vapaa-ajan toiminta

Eläkeläisten toimeentuloon liittyneet asiat ovat luonnollisesti olleet aina keskiössä työväen eläkeläisjärjestöissä. Varsinkin keskusjärjestöjen työ on usein keskittynyt valtiollisen tason politikointiin. Järjestöjen toiminta on kuitenkin alusta alkaen ollut paljon muutakin kuin politiikkaa. Vapaa-ajan harrastukset muodostavatkin pääosan paikallisten eläkeläisyhdistysten toiminnasta. Monenlaiset vapaa-ajan riennot ovat vain lisääntyneet vuosien myötä. Terveyteen ja kuntoon liittyvät toiminnot ovat vähitellen nostaneet merkitystään järjestöjen työssä. Ajatuksena on ollut ylläpitää niin ruumiillista kuin henkistäkin terveyttä, joiden paranemisen on nähty lisäävän vanhusten itsenäisyyttä. Näissä asioissa eläkeläisjärjestöjen toimintamuodot ovat olleet varsin samankaltaisia puolueista riippumatta.

Korson Eläkeläisten mattotalkoot 1970-luvulla. Matot myytiin toiminnan tukemiseksi. Kansan Arkisto

Vanhusten yksinäisyys on aina ollut eläkeläisjärjestöille keskeinen huolenaihe. Erilaista kerhotoimintaa alettiinkin kehittää osin vastauksena nimenomaan tähän ongelmaan. ”[J]okainen tietää sen, että kun ihminen vanhemmaksi tulee, niin ympäriltä kaikkoo väki”, kuten EKL:n puheenjohtajanakin toiminut Sinikka Luja-Penttilä asian vuonna 1990 ilmaisi. Vastaavasti Ylöjärven Eläkeläisissä toiminut Helga V. totesi vuonna 1995: ”ennen vanhat ihmiset olivat kotona ja ainoa harrastus oli kirkossa käynti.” Eläkeläisjärjestötoiminnan myötä ohjelmaa järjestyi esimerkiksi Eläkeläisten Helgalle ja Olaville sekä EKL:n Siirille ja Pirkolle, jotka ovat kertoneet kokemuksistaan Kansan Arkiston, Kansandemokraattisen raittiusliiton ja Työväen muistitietotoimikunnan keruissa:

”Meillä on siellä askartelua ja sitten voi purkaa ne paineet mitä viikon aikana kertyy, kun on paljon semmosia ihmisiä jotka asuvat yksinään. Siellä pidämme kokoukset aina tarpeen mukaan ja kutsumme muista yhdistyksistä vieraita, joiden kanssa vietämme päivää ja niissä on aina ohjelmaa. Meillä on lauluryhmiä iso sakki, jossa on miehiä ja naisia… […] Olemme tehneet matkoja tämä Suomi on tullut koluttua niin tarkoin Hangosta Petsamoon. […] Ei olisi nuorempana voinut edes uneksia että tällä eläkeiällä voi nähdä niin paljon maailmaa.” (Helga V. 1995, s. 24.)

Eemeli Koposen EKL:lle ”jäsenten hankinta mielessä” kirjoittama runo/laulu. Työväen muistitietotoimikunta

”Olemme pitäneet joka toinen viikko Eläkesten kerhoo jossa yleensä on asioiden ohjelmaa kuten, kuorolaulua yhteislaulua, kansan-tanhu esityksiä, lausunta ryhmän esityksiä ja runon-lausuntaa… […] Kerhoissa on tanssia oman orkan säestyksellä… […] Kerhoissa on toiminnan lisäksi voimistelu esityksiä joskus, ja muutenkin on Nokian Uimahallilla kerran viikossa ohjattua voimistelu tunti ja toinen jumpaa ruumillisen kunnon yllä pitämiseksi.” (Olavi K. 1989, s. 45.)

”Me oltiin Elannossa, oltiin tuossa kaikki tehtaat Fazerit ja Nesteet ja kaikki kierrettiin, presidentin linnat, oltiin noissa näyttelyissä. Tää oli mielenkiintoista ihmisille, jotka oli kovan työn tehneet ja nyt pääsivät vapaaksi, ja he pääsi tällaisiin näkemään kaikkea, mitä he eivät olleet koskaan voineet ajatellakaan… […] [M]eillä oli ”porinakerho”-nimeltään. Se oli sellainen, että siinä luettiin esimerkiksi päivän lehtiä alkuunsa, ja niistä sitten keskusteltiin. Sitten tämä meni sellaiseksi, että meille se jäi niinkun miesten hommaksi. Siinä luettiin niinku liian paljon näitä urheiluasioita ja ruvettiin politiikkaa sitten puhumaan, että naiset eivät siinä oikein viihtynyt. No me perustettiin sitten sellainen, […] jossa luettiin näitä eri kirjailijoita ja kirjoja, kirjallisuuskerho.” (Siiri H. 1990, s. 6, 13.)

”Valmistimme [Läpikäytävän ensimmäisellä askartelukurssilla 1973] 27 eri esinettä vajaan viikon aikana. Intomme oli mahtava. Kalketta, sahaamista ja liimaamista jatkui yömyöhälle. Eivät edes prinsessahäät keskeyttäneet touhuamme. […] Tanssimme [marraskuussa 1980 Läpikäytävän musiikkiliikunnan kurssilla] päivät, tanssimme illat. Minäkin uuvuksiin asti, tietämättä että kirurgin veitsi odotti parin kuunkierron päästä. Porukka oli rautaista, opetus tehokasta…” (Pirkko L. 1996, s. 1–3.)

Eläkeläiset ry:n Koppa ja kroppa kuntoon -projektin Pohjanmaan kurssi sauvakävelee huhtikuussa 2000 Nurmossa.

Kuten lainauksistakin voi todeta, on eläkeläisjärjestöjen vapaa-ajan toiminta ollut hyvin monipuolista. Se on sisältänyt muun muassa askartelua, voimistelua, tanssia, lukemista, opiskelua, talkoita, pelejä, leikkejä, kilpailuja, retkiä, matkoja, juhlia, perinnetoimintaa, valokuvausta, kuvaamataitoa, näytelmiä, musiikkia ja laulua. Monet harrasteista pidettiin kerhoissa, jotka kokoontuivat säännöllisesti esimerkiksi työväentaloilla tai lakkautetuissa kouluissa. 1960-luvun lopussa Eläkeläiset ja EKL (yhteistyössä Kansan Sivistystyön Liiton ja Työväen Sivistysliiton kanssa) alkoivat kouluttaa kerho-ohjaajia, jotka tehostivat toimintaa ja 1970-luvulla kerhoja toimi jo tuhansia. Toiminnan taloudellinen puoli helpottui valtion ryhdyttyä tukemaan kerhoja. Kerhotoiminta on jatkunut voimakkaana, vaikka huippuvuosista onkin tultu alas. Kerhojen ohella vapaa-ajan toiminnoista on syytä mainita tuettu lomatoiminta, jota on harjoitettu järjestöjen omistamissa keskuksissa. Viihdettä ja toimintaa eläkeläisille ovat tarjonneet myös lukuisat valtakunnalliset ja alueelliset kesä-, eläkeläis-, retkeily-, kulttuuri- ja muut teemapäivät.

Eräs mielenkiintoinen muisteluissa toistuva teema on paluu nuoruusvuosiin. ”[S]iellä tavallaan muututaan lapsiksi uudestaan”, kuten Eläkeläisissä toiminut Tapio R. on todennut. Monet työväen eläkeläisaktiivit ovat aloittaneet järjestötoimintansa jo lapsi- ja nuorisojärjestöissä, joiden vanhoja toimintamuotoja – kuten esimerkiksi kisällilaulut, kansantanssit ja joukkovoimistelu – on siirtynyt eläkeläistoimintaan. Luja-Penttilä kertoo:

”Tämmöinen kuin joukkolausunta, jota ennen vanhaan meikäläisen nuoruudessa ja lapsuudessa harrastettiin, sitä harrastetaan näissä meidän järjestöissä paljon, ja monesti oikein hyviäkin saavutuksia on. Samoin meillä sävelletään, meillä keksitään laulun sanoja, tämmöstä kulttuuriharrastusta on hurjan paljon. […] Minusta se on sosialidemokratiaa sillä tavalla, ett siin on oikeastaan sitä samaa, mitä ennen vanhaan koko työväenliikkeessä oli, tämmöstä yhdessäoloa ja harrastamista, ja tietojen saamista.” (s. 2–3)

2000-luvun uudet toimintamuodot

Terveysprojektin kuntokortti, johon kerättiin merkintöjä suorituksista. Projektin tunnuksen eli leskirouva Katiskan suunnitteli piirtäjä Ensio ”Enska” Mustonen. Katiskan eri versioita käytettiin projektin esitteissä ja sitä painettiin muun muassa paitoihin.

1990-luvulla järjestöissä havahduttiin siihen, että perinteisesti suositut harrastusmuodot kuten tanhut ja voimistelu eivät enää vetäneet eläkeläisiä kuten ennen. Varsinkin miehiä oli vaikea saada mukaan. Toiveet liikuntamuodoista muuttuivat. Epäilemättä tähän vaikutti myös se, että tarjonta eläkeläisille suunnatuissa palveluissa oli kasvanut huomattavasti järjestöjen alkuvuosista. Oli keksittävä jotain uutta. Esimerkkinä uuden etsinnästä käyköön Eläkeläisten vuosina 1997–2000 toteuttama Koppa ja kroppa kuntoon -terveysliikuntaprojekti, jonka tavoitteena oli edistää myönteistä suhtautumista toimintakyvyn ylläpitoon ja monipuolistaa liikuntamuotoja.

Koppa ja kroppa kuntoon -projektin ohjaajakursseilla koulutettiin lähes 300 terveysliikunnan asiantuntijaa Eläkeläisten aluejärjestöille ja osastoille. Projektin yhteiskunnalliseksi merkitykseksi nähtiin ennen kaikkea se, että ikääntyvät jaksaisivat kotona pidempään. Tavoitteena oli säännölliseen liikuntaan osastoissa osallistuvien määrän kaksinkertaistaminen ja siinä myös onnistuttiin. Järjestön omien liikuntatoimintojen ohella projekti aktivoi ihmisiä myös omatoimiseen ja muiden järjestämään liikuntaan. Projekti teki yhteistyötä esimerkiksi Työväen urheiluliiton, eri potilasjärjestöjen ja kuntien kanssa. Rahoitus tuli Raha-automaattiyhdistykseltä.

Projektissa käytettyjä liikuntamuotoja olivat muun muassa kävelykoulu, petanque/boccia, vesivoimistelu, keppijumppa, pienpelit, rentoutuminen, taukojumppa, kuntosalit, piiri- ja laululeikit, sauvakävely, senioritanssit, uinti, voimaharjoittelu, saappaanheitto, kulmapallo, pehmolentopallo, pyöräily sekä luontopolut ja suunnistus. Suosituimmaksi näistä osoittautui sauvakävely, joka juuri samoihin aikoihin teki läpimurtoaan muidenkin suomalaisten tietoisuuteen. Projektin nimessäkin esiintuotu ajatus mielen ja ruumiin hyvinvoinnin yhteydestä tuli esiin esimerkiksi siinä, että projektin puitteissa harjoitettiin myös aivojumppaa, kulttuuripiirejä, muistiryhmiä ja visailuja. Lisäksi ohjelmaan kuuluivat asiantuntijaluennot terveydestä osastoissa. Lue projektin loppuraportti.

EKL:ään kuuluu vuonna 2017 noin 350 yhdistystä ja 85 000 jäsentä. Enemmistö järjestön yhdistyksistä toimii jollakin alueella, mutta liittoon kuuluu myös ammattialakohtaisia ja valtakunnallisia osastoja. Vuoden 2011 sääntöjen mukaan liiton tarkoituksena on ”toimia eläkkeensaajien edunvalvojana sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi, luoda edellytyksiä sosiaaliseen kanssakäymiseen, kannustaa itsensä jatkuvaan kehittämiseen kautta koko elämänkaaren sekä tarjota mahdollisuuksia monimuotoiseen kulttuuri- ja harrastetoimintaan.” Lue säännöt.

Eläkeläisiin kuuluu vuonna 2017 224 paikallisyhdistystä ja noin 32 000 henkilöjäsentä. Paikallisyhdistyksen sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on toimia ”eläkeläisten ja ikääntyneiden edunvalvojana ja yhteenliittymänä”. Eläkeläiset ”kokoaa kansalaisia ja kansalaisjärjestöjä sukupolvirajat ylittävään yhteistoimintaan tavoitteenaan turvata jokaiselle eläkeläiselle ja ikäihmiselle hyvinvoinnin aineelliset, henkiset ja sosiaaliset edellytykset sekä mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään.” Lue säännöt.

teksti: Janne Kuusisto

Artikkelin arkistolähteitä

Kansan Arkisto:

  • Eläkeläiset: Db Toimintakertomukset / Hg Säännöt / Ho Projektit / Ua Esitteet
  • Muistelmat: 6A Elämäkerrat (Olavi K.: Elämän piiri) / 6F Merkintöjä elämästä -kilpakeruu (Helga V., Tapio R.)

Työväen Arkisto:

  • Eläkkeensaajien Keskusliitto: D Toimitteet

Työväen muistitietotoimikunta:

  • TMT: 244: 3716 (Koponen), 3724 (Luja-Penttilä), 3275 (Siiri H.): Työväen Arkisto
  • TMT: 280: 4308 (Pirkko L.): Työväen Arkisto

Kuvat Arjenhistoriassa:

Lisälukemista

  • Jussi Pekkarinen: Vastavedosta vetovoimaksi (EKL 1992) ISBN 951-96431-0-9
  • Tauno Saarela: Vanhuksista eläkeläisiksi. Eläkeläiset ry 30 vuotta 1959–1989 (Eläkeläiset 1989) ISBN 952-30-1399-X

Lisää aineistoja