Kuolemaantuomitun tervehdys

Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.

Kuolemaantuomitun L. Peltolan seinäkirjoituksista yksi on nykyisin Työväenmuseo Werstaan kokoelmissa. Kahdesta muusta kirjoituksesta museoon asti on tiensä löytänyt vain valokopiot.

Kuolemaantuomitun L. Peltolan seinäkirjoituksista yksi on nykyisin Työväenmuseo Werstaan kokoelmissa. Kahdesta muusta kirjoituksesta museoon asti on tiensä löytänyt vain valokopiot. Työväenmuseo Werstas.

Ei vaan konnat
raharuhtinaat
sai proletaarit
kalpaan tarttumaan

− Kuolemaantuomittu punavanki heinäkuussa 1921 Sörnäisten kuritushuoneella

Sisällissodan jäljiltä keväällä 1921 oli edelleen vangittuna noin tuhat punaista. Yksi tuolloin vankeudessa olleista oli turkulainen verhoilija Kustaa Leonard Peltola (myös Gustaf Leonard) − tai ”L. Peltola” kuten hän itse nimensä kirjoitti. Ehkäpä hän suosi toista nimeään erottuakseen isästään, sekatyömies Kustaa Edvard Peltolasta.

L. Peltola kirjoitti kesällä 1921 vankeudessa ollessaan viestejä jälkipolville − ilmeisesti vankisellin seinästä irrottamilleen pahvin palasille − jotka hän sitten kiinnitti takaisin paikoilleen myöhempää löytämistä odottamaan. Joku nämä kolme kirjoitusta löysikin. Yhdessä viestissään Peltola kirjoitti seuraavaa:

Ken lienetkin joka näitä joskus purat, niin muista,
että näitä tehden on Söörnäisten kuritushuoneen sellissä aikaansa kuluttanut vanki
joka ylpeydellä kantaa nimen ”punikki”
ei surren omaa kohtaloaan
vaan kiroten vallitsevaa järjestelmää jota ylläpitävät valkoiset pyövelit

L. Peltolan vakaumusta ei jo vuosia kestänyt karu vankeusaika ollut selkeästikään horjuttanut. Vuonna 1893 syntynyt Peltola oli kuulunut Turun työväenyhdistykseen ja Puuseppäin ammattiyhdistykseen, jossa hän on myös toiminut kirjurina. Verhoilijain ammattiosastoon hän oli liittynyt vuonna 1914. Töitä hän oli ilmeisesti tehnyt Bomanin huonekalutehtaalla. Punakaartiin naimaton Peltola oli liittynyt varhaisessa vaiheessa. Sodan aikana hän ei ollut ottanut osaa taisteluihin, vaan toiminut Turun Punakaartin esikunnassa sihteerinä.

Valtiorikosoikeudessa L. Peltola sai rangaistuksista kovimman, kuolemantuomion. Kuolemanrangaistuksen vuoden 1918 valtiorikosoikeudessa sai 555 henkilöä. Vain osa kuolemantuomioista pistettiin kuitenkin lopulta täytäntöön. Loput lievenivät pitkiksi vankeusrangaistuksiksi. Näin kävi Peltolallekin.

Punakaartilaisia teloitetaan Tammisaaressa

Punakaartilaisia teloitetaan Tammisaaressa. Työväen Arkisto.

Kirjoituksensa perusteella L. Peltola kulutti vuonna 1921 vankeusaikaansa Sörnäisten kuritushuoneella Helsingissä. Erään toisen punavangin muistelmien mukaan ”Sörkässä” säilytettiin ”kaikki pahimmat”.

Kevään 1921 jälkeen vangittuna oli enää suurimmaksi osaksi sellaisia, jotka oli tuomittu myös muista sisällissodan aikaisista rikoksista kuin pelkästään ”maan- ja valtiopetoksesta”. Valtiorikosoikeuspöytäkirjojen mukaan L. Peltola oli Turun Punakaartin esikunnassa toimiessaan ”toimittanut vangitsemisia, kotietsintöjä, ryöstöjä”.  Suurin syy ankaraan tuomioon oli kuitenkin todennäköisesti seuraava:

(…) syytetty on murhannut rusthollarinpojan Georg Lignellin Kemiössä ampumalla häntä takaapäin mausserpistoolilla Strömman kanavan sillalla, minkä jälkeen ruumis syytetyn toimenpiteestä oli heitetty kanavaan (…)

Vaikka Peltola ei kaikkia häntä kohtaan esitettyjä syytöksiä myöntänytkään, ei hän 21-vuotiaan Georg Lignellin ampumista kuulusteluissa kiistänyt. Syytöksen mukaan uhri oli haettu punakaartilaisten toimesta keskellä yötä rusthollari G. Karl Lignellin talosta ja viety usean kilometrin päähän ammuttavaksi. Kovin paljon tarkemmin tapahtumasta ei pöytäkirjoissa kerrota, mutta kyseessä saattoi esimerkiksi olla vastavallankumoukselliseksi katsotun henkilön teloitus. Yhteensä sisällissodan aikana tällaisen rintamien takaisen punaisen terrorin uhrina kuoli noin 1600 ihmistä.

Kirjoituksessaan L. Peltola kertookin saaneensa tuomionsa ”Tammisaaren kuoleman esikartanossa”. Kuvailu on varsin osuva, sillä jo sairauksiin ja nälkään Tammisaaren surullisen kuuluisalla vankileirillä menehtyi lähes joka kolmas. Taudeista vankeja veivät hautaan varsinkin isorokko, espanjantauti ja toisintokuume. Vankileirien tavoin Sörnäisten kuritushuoneella oli sisällissodan jälkeen huono elintarviketilanne, joka johti toisinaan vankien kuolemaan. Vangeille oli esimerkiksi jouduttu syöttämään Saksasta halvalla saatuja juuria, jotka aiheuttivat ripulia ja turvotustautia. Kustaa Leonard Peltola selvisi sodasta, nälästä, taudeista ja teloituksista huolimatta vuodesta 1918 hengissä. Toisin kävi ilmeisesti hänen isälleen Kustaa Edvardille, joka näyttäisi kuolleen Riihimäen vankileirillä heinäkuussa.

Kuolemantuomio L. Peltolalle oli luettu Tammisaaressa aivan lokakuun alussa 1918. Viisi päivää myöhemmin hän anoi armoa ja tuomionsa keventämistä. Kuitenkin Valtiorikosasian Tiedusteluosaston saman kuukauden puolessa välissä laatiman luettelon perusteella vaaralliseksi määritelty turkulainen ”L. Peltola” oli vapaalla jalalla. Jos kyseessä ei ole luetteloon jäänyt virhe, oli kuolemaantuomittu siis onnistunut karkaamaan. Ja jos Peltola oli onnistunut pakenemaan, niin todennäköisesti hän oli myöhemmin joutunut Sörkkään karkaamisensa takia, sillä siitä rangaistuksena saattoi nimenomaan olla lähetys kuritushuoneeseen.

Yrityksen epäonnistumisella olisi toki saattanut olla paljon kohtalokkaammatkin seuraukset – leirien vartijat saivat estää karkaamisen ampumalla, ja kiinnisaatuja saatettiin rangaista kuolemalla. Kuolemantuomion jo saaneen kohdalla kohtelu olisi varmastikin ollut tyly.

Äärimmäisen kovien rangaistusten ajateltiin hillitsevän karkaamisaikeita. Tästä huolimatta karkaaminen ei ollut mitenkään epätavallista, sillä leirien vartiointi oli useimmiten puutteellista. Vankileirien vartioinnista vastuussa ollut kenraalimajuri Karl Edvard Kivekäs totesi, että Tammisaaren leirin piikkilanka-aidat olivat niin kehnot, etteivät ne pidätelleet kuin karjaa. Ihmisen oli mahdollista pujottautua aitojen lävitse. Huomaamatta lähteminen arvatenkin helpottui entisestään syksyn öiden pimetessä, sillä leireillä ei ollut sähkövalaistusta.

Tämä ei ollut L. Peltolan ensimmäinen pakoyritys, sillä hän oli sodan loppuvaiheilla yrittänyt − tuhansien muiden punaisten tavoin − paeta maasta. Huhtikuussa 1918 hän oli lähtenyt Turusta ja pyrkinyt Venäjälle, mutta jäänyt kiinni matkan varrella. Toukokuussa hänet oli kuljetettu Santahaminan kautta Tammisaaren leirille.

Loppukesän ja alkusyksyn aikana 1918 Peltolan asiaa käsiteltiin valtiorikosoikeudessa. Asiakirjojen mukaan oikeus yritti selvittää esimerkiksi sitä, että oliko 25-vuotias turkulainen verhoilija Kustaa Leonard Peltola sama henkilö kuin Turun punakaartin asiakirjoissa esiintyvä ”L. Peltola”. Peltola myönsi kirjoittavansa nimensä kyseisellä tavalla, mutta ei myöntänyt olevansa itse kyseessä kaikissa niissä yhteyksissä, joissa nimi esiintyi. Peltolaa ei tässä asiassa uskottu. Asian todentamista varten häneltä pyydettiin nimikirjoitusnäyte, joka on yhä valtiorikosoikeuden asiakirjoissa tallella. Nimikirjoitus on epäilemättä sama kuin Sörnäisten kuritushuoneen sellin seinäpahviin lähes kolme pitkää vankeusvuotta myöhemmin rustattu.

Kuolemaantuomittujen, myöh. elinkautisen tuomion saaneiden punakaartilaisten ryhmäkuva vapautuksen jälkeen.

Kuolemaantuomittujen, myöh. elinkautisen tuomion saaneiden punakaartilaisten ryhmäkuva vapautuksen jälkeen. Kansan Arkisto.

 


Artikkelin arkistolähteet:

Kansallisarkisto: Valtiorikosylioikeuden aktit (VRYO): Peltola, Gustaf

Kuvat Arjenhistoriassa:

L. Peltolan seinäkirjoitus 

Punakaartilaisten teloitus

Ryhmäkuva vapautetuista kuolemaantuomituista

 


Lisälukemista:

Pekkalainen, Tuulikki & Rustanius Seppo. Punavankileirit. Suomalainen murhenäytelmä 1918. Tammi, Helsinki 2008.

Tikka, Marko. Terrorin aika. Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Ajatus kirjat, Helsinki 2006.


Katso myös:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/01/30/aarne-arvonen-viimeinen-punakaartilainen

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/01/28/koston-kevat-1918