Pieniä, matalia, pimeitä ja kylmiä – työväen asumukset

Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.

Työväen asuinolot 1900-luvun vaihteessa

Suomi oli vuosisadan vaihteessa vielä maaseutuvaltainen yhteiskunta mutta teollistumisen vauhdittamana kaupungit kasvoivat 1800- ja 1900-luvun vaihteessa nopeasti.  Peräti 87 % suomalaisista asui maaseudulla. Erot asumisen tasossa ja puitteissa olivat maaseudulla ja kaupungeissa huomattavat eri yhteiskuntaryhmien välillä. Asuinpaikasta riippumatta työväestön asuinolot olivat tuohon aikaan hyvin vaatimattomat.

TA43181

Iltapuhteet lyhtyjen valossa torpassa Savossa, 1910-1920-luku. Työväen Arkisto.

1800-luvun lopun lähestyessä virisi Euroopassa yhteiskunnallinen keskustelu työväestön asuinoloista. Kun teollistuneessa Euroopassa huomio kiinnittyi kaupunkien asuinoloihin, niin Suomessa alettiin kantaa huolta siitä, miten kehnoissa oloissa työväestö asui maaseudulla. Oma ongelmansa olivat asunnottomat, joita oli liki viidesosa maaseudun asukkaita. Asuinoloihin liittyvien epäkohtien taustalla oli paitsi huoli torppareista, mäkitupalaisista, muonamiehistä ja loisista niin myös pelkoa siitä, että heikot asuinolot olisivat yhteiskunnan kannalta kehitystä hidastava ja lapsikuolleisuutta lisäävä tekijä.

TA43197

Perhe mökkinsä edustalla Kaavin Vehkalahdella, noin vuosina 1900-1915. Työväen Arkisto.

Nämä pelot eivät olleet aiheettomia, sillä lainsäädäntö ja vallitsevat olot eivät olleet pysyneet suurten taloudellisten ja sosiaalisten muutosten tasalla. Torpparilaitos oli tullut tiensä päähän, sillä se ei vastannut enää muuttuneen yhteiskunnan ja uudistuneen maatalouden tarpeisiin. Yleisestikin maaseudulla vallinneet maanomistussuhteet koettiin epäoikeudenmukaisiksi työväestön piirissä. Nämä epäkohdat herättivät ylemmissä yhteiskuntaluokissa pelkoa sosialismin leviämisestä maaseudulle.

K3365

Äiti asunnossaan seitsemän lapsensa kanssa vuonna 1925 Helsingissä. Kansan Arkisto.

Maaseudun työväestö asui vuosisadan vaihteessa ahtaasti. Asumukset olivat pieniä, matalia, pimeitä, kylmiä ja heikosti varusteltuja. Valtaosa rakennuksista oli yksi- tai kaksihuoneisia. Huoneissa oli omat tulisijansa ja pienet ruutuikkunat. Tavallista oli rakentaa hirrestä ensin yksihuoneinen talo ja laajentaa sitä, jos siihen taloudellisia mahdollisuuksia tuli. Rakennukset olivat usein huonosti rakennettuja. Ei ollut tavatonta, että maavaraisten rakennusten lattia ja alimmat osat olivat homeessa jo muutaman vuoden jälkeen rakentamisesta. Aina 1900-luvun puoliväliin saakka maaseudun työväestön asuinoloja ja rakentamista ei yhteiskunnan toimesta ohjattu tai määrätty.

28772

Äiti viiden lapsensa kanssa asunnossaan joulukuussa 1910 Helsingissä. Työväen Arkisto.

Kaupungeissa eivät olot olleet juurikaan paremmat. Niissä asuttiin kyllä väljemmin kuin maaseudulla mutta hyvin vaatimattomissa oloissa. Maaseudulla valtaosa töistä tehtiin raittiissa ilmassa ulkona, kun taas kaupunkien työt keskittyivät sisätiloihin, joissa olosuhteet olivat usein monin tavoin puutteellisia ja terveydelle vaarallisia. Lisäksi teollistumisen myötä ilmansaasteet ja vesien likaantuminen heikensivät entisestään oloja. Työväestön mahdollisuudet käyttää vähäistä vapaa-aikaansa luonnon parissa virkistymiseen olivat rajalliset.

TA43183

Perhe asuu parakissa asuntopulan vaivaaman Helsingin seudulla, 1915-1925. Työväen Arkisto.

Myös kaupunkien asunnoista valtaosa oli yhden tai kahden huoneen suuruisia. 1900-luvun alussa oli tavallista, että yhtä huonetta kohden oli neljä asukasta. Monellakaan ei ollut varaa omaan asuntoon, joten alivuokrasuhteet olivat yleisiä. Asumistiheyttä selitti myös se, että lapsiluku oli suuri myös kaupunkien työläisten keskuudessa.

Lapsuutensa 1800- ja 1900-luvun vaihteen Helsingissä viettänyt Martta Salmela-Järvinen kuvaa työläiskodin asuinoloja näin:  ”Meilläkin oli vain yksi huone, ja siinä me kaikki kuusi henkeä asuimme. Kalustona oli oven vieressä pakkilaatikko, jonka sisällä pidettiin keittoastioita, ja laatikon päällä vesiämpäri. Laskiämpäri oli laatikon takana uunin vieressä. Toisella puolen uunia oli pöytäkaappi, jonka laidalta kaikki söivät, kukin tietysti vuorollaan omat ateriansa. Huoneessa oli kaksi ikkunaa; toisen edessä seisoi pieni pöytä ja toisen alla oli ompelukone. Välissä oli vanha piironki, jonka laatikot lonksuivat eivätkä menneet kunnolla kiinni eikä auki. Kaksi sänkyä oli, toinen sivusta-, toinen päästävedettävä, ja muutamia tuoleja – eikä sitten muuta mahtunutkaan. Eteisessä säilytettiin pukkisänkyä, joka levitettiin Brunon vuoteeksi; me muut nukuimme toistemme kanssa ja joku tuoleista ja sohvankannesta kyhätyllä petillä.”

 

Teksti: Petri Marjeta


Artikkelin arkistolähteitä:

Kuvat arjenhistoriassa:

Iltapuhteet torpassa.

Perhe mökkinsä edustalla.

Perhe parakissa.

Äiti seitsemän lapsensa kanssa asunnossaan.

Äiti viiden lapsensa kanssa asunnossaan.


Lisälukemista:

Salmela-Järvinen, Martta: Kun se parasta on ollut. Lapsuuden muistelmat. W. Söderström 1965.

Rajama, Maija: Maaseudun työväestön asunto-olot 1800- ja 1900-lukujen taitteessa – todellisuus ja ihanteet. Historian pro gradu -tutkielma. 2014.

Waris, Heikki: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Weilin+Göös 1973.